Skip to content

Venetsian 57. biennaali, teemoja: Kirjat

Suoraan sanoen, minusta tämän vuoden Venetsian biennaalin kansainvälinen päänäyttely nimeltään Viva Arte Viva on tylsä. Kärjistetysti kuvaillen: pullollaan tavaraa, ompeluksia, höyheniä ja glitteriä, joka kaikki haluaa tulla nähdyksi, mutta hukkuu kirjavaan seuraansa.

Yleisöä pyritään myös osallistamaan, mikä tarkoittaa, että yhdet istuvat juttelemassa virkatussa teltassa ja toiset ottavat heistä kuvia. Jossakin häilyy kaunis ajatus ihmisten ja kulttuurien kohtaamisista.

Ehkäpä olen liian kyyninen. Näyttelyssä on kiinnostaviakin teoksia. Paljon taidehistoriallista, mikä elää yhä voimissaan vastasyntyneen taiteenkin rinnalla. Bas Jan Aderista olen kirjoittanut aiemminkin (lokakuu 2013). Taus Makhachevan hienossa videossa Tightrope (2015) nuorallakävelijä kantaa tauluja vuorelta toiselle ja teoksessa Un hombre que camina (2011–14) Enrique Ramírez kävelee rituaalia suolajärvessä.

Ja sitten näyttelyssä on kirjoja. Kirjoja, joiden juoni on lankaa, teksti siemeniä ja kirjoja, joiden kannet on tehty leivästä. Kangaskirjat ovat painuneet kasaan ja reunasta rispaantuneet tai kuin homeessa, maasta tulleita, kiedottu langalla, ettei niitä avattaisi, etteivät ne hajoaisi.

A127860A-E59A-40B5-A68F-37BB245D4C5A

Maria Lai

pfn-michelle-stuart-venice-01

Michelle Stuart: James Island Logbook (for Herman Melville) 1981, maata James Islandilta, Galapagokselta, Equadorista, lumppupaperia, kangasta, naru

Ciprian Muresan on kopioinut kuvituksia vanhoista taidehistoriankirjoista. Liu Ye on steriiliin tyyliin maalannut tauluja tyhjistä kirjoista ja Taiteilijoiden ja kirjojen paviljongissa Giardinin päänäyttelyssä on esillä myös John Lathamin kirja-assemblaaseja, kipsiin ja maaliin hukutettuja kirjanraatoja ja fragmentteja. Latham on tunnettu siitä, että hän on syönytkin kirjan: Clement Greenbergin teoksen Art and Culture.

CBB62ED0-12F9-4CD7-A499-5B60E3323083

Liu Ye

184E289F-5809-4912-A6C6-A9FB18155A4D

John Latham

Ehkä juuri Lathamin vuosien takainen ele asettaa outoon valoon kuraattori Christine Macelin ajatuksen näyttelystä, jonka paviljongit on nimetty niin, että ne seuraavat toisiaan kuin kirjan luvut. Nielemistä ei helpota, että Macel on kirjoittanut taiteen muistuttavan siitä, mikä tekee meistä ihmisiä. Hän kirjoittaa humanismista kaikkien näiden kirjaobjektien yltiömaterialistisuuden keskellä ikään kuin ei olisi uusmaterialismeista ja posthumanismista kuullutkaan. Ainoa teksti, jota voi lukea (jos osaa arabiaa), löytyy Abdullah Al Saadin kolmenkymmenen vuoden aikana kirjoittamista päiväkirjoista, jotka hän on käärinyt peltirasioihin.

Tarinoita ei ole painettu kirjoihin, vaan tarinat ovat muuttuneet kirjoiksi. Biennaalissa näkee kuinka tarinoista on tullut esineitä, kirjoista materiaalisia symboleita. Olisi houkuttelevaa ajatella tämä ajankohtaisena digikulttuurin tuottamana provokaationa, mutta sekä Michelle Stuartin että Maria Lain kirjateokset ovat vuosikymmenten takaa.

Minusta näyttelyn kirjat muistuttavat humanismin lähtökohtien sijasta miten lukutaidottomia meistä on tullut. Ja kärsimättömiä. Maltammeko odottaa, että tekstin siemenet itävät ja kasvavat ja kantavat joskus hedelmää. Vai näyttääkö joka ikinen kirja kuolleelta, aikansa eläneeltä, vanhentuneelta, tarpeettomalta, käyttökelvottomalta. Jaksammeko lukea vain tämänkin näyttelyn suhteellisen helposti sulavia visuaalisia kertomuksia.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: