Suurnäyttelysälää – jäämiä Venetsiasta ja Kasselista
Melkein jokainen Kasselin Documenta 14 -näyttelyn vierailija otti kuvan Marta Minujínin teoksesta The Parthenon of Books. Suuri kreikkalaisen temppelin kopio oli rakennettu kielletyistä kirjoista ja muovista. Menneisyyden eri tasot sekä sosiaalisen ja poliittisen historian kerrostumat leikkivät läpikuultavassa rakennelmassa, jonka portailla näyttelyturistit söivät eväitä.
Näyttelytiloissa tuntui kuin olisi laatikossa, jossa säilytetään kaikkea joutavaa sälää vuosien varrelta, lukkonsa unohtaneista avaimista, kauppakuiteista ja johdonpätkistä vanhoihin naarmuisiin heijastimiin. Taustalla kuulen taidehistoriallista rupattelua.
Muutama teos sai minut kuitenkin pysähtymään; yksi niistä oli Janina Antonin Slumber (1993), jonka lähtökohta on galleriaperformanssi melkein neljännesvuosisata sitten. Antoni nukkui yöt galleriassa, missä hänen REM-unensa tallennettiin EEG-käyräksi. Herättyään hän kutoi kangaspuilla yöpaitansa suikaleista yöllisen unikäyränsä kuvioksi kankaaseen. Kutoi kuin Penelope. Unen jäljet näyttävät aineettoman tarinan. Antonin teoksessa tiede, taide, tarina ja käsityö solmivat monitasoisen konnotaatioiden kudelman.
Käsityö ja tekstiilit korostuvatkin vuoden suurnäyttelyissä; sekä Venetsian biannaalissa että Kasselin Documentassa yhtenä teemana ovat vähemmistökulttuurit, joiden elämää käsityöläisyys ilmeisesti leimaa. Venetsiassa tekstiilit kimaltavat koristeellisuudessaan kitschimpänä kuin Kasselissa, jossa yksi hienoimmista teoksista on saamelaistaiteilija Britta Marakatt-Labban kirjontatyö Matka (1986), kertomus sekin.
Irina Korina: Good Intentions (2017)
Britta Marakatt-Labba: The Journey (1986)
Jos näyttelyistä yrittää hahmottaa joitakin isompia teemoja, niin taiteidenvälisyys on yksi. Venetsiassa vaikuttava on Irlannin paviljongin videoinstallaatio, Jesse Jonesin Tremble, Tremble, noitamainen loitsuaminen, jonka teatterilliset elementit korostuivat dramaattisessa tekstissä, suurien videokankaiden tilallisessa sijoittelussa ja esiripunomaisissa kankaissa, joita avustajat liu’uttivat tilan halki.
Ääniteoksia on enemmän Kasselissa, mutta yksi mieleen jäävimmistä oli Venetsiassa Georgian paviljongissa Vajiko Chachkhianin Living Dog Among Dead Lions, talo, jonka sisällä sataa vettä. Litinä, lotina ja ropina. Vertauskuva ihmisen sisäisen elämän muuttumisesta, vaikka ulkoinen arkkitehtuuri näyttäytyy katsojalle koko ajan samana. Kosteus tuhoaa vähitellen kalusteet, materiaali vettyy, homehtuu ja sammaloituu, vanha alkaa kasvaa uutta.
Italian paviljongissakin materiaalin muuttuminen, vanheneminen ja rappeutuminen on keskeistä. Roberto Cuoghin Imitation of Christ (2017) kuvaa ajan kulkua ja italialaisten Kristus-patsaiden historiaa. Läpikuultavissa muovitunneleissa makaavat veistokset homehtuvat, muovin ja tunkkaisuuden haju muistuttaa, että nykytaiteessa herätetään kaikki aistit.
Silloin kun teoksissa poliittinen sanoma ei ole ilmeisintä, keskeistä on usein materiaalisuus ja materiaalien hybridisyys: se mikä näyttää kiveltä, marmorilta, onkin styroksia ja pahvia, mikä muistuttaa taiteen ikiaikaisesta illusorisuudesta, tai puuta ja paperia, kuten Phyllida Barlown teoksissa Englannin paviljongissa Venetsiassa.
Molemmissa näyttelyissä politiikka dominoi kuitenkin taidetta ja estetiikka näkyy liian usein pelkkänä koristeellisuutena, esimerkiksi Kendell Geersin installaatiossa Acropolis Redux (The Director’s Cut) (2004). Muodon ja sisällön tasapaino löytyy kuitenkin Espanjan paviljongista Venetsiassa, missä Jordi Colomer tutkii projektissaan ¡Únete! Join us! miten kaupunki vaikuttaa ihmisiin.
Kendel Geers: Acropolis Redux (The Directors Cut) (2004)
Mitä kesän suurnäyttelykokemuksista jäi?
Luettelonomaisesti lisäyksenä jo aiemmin mainittuihin:
Venetsia: Teching Hsiehin 1970-luvun performanssien dokumentaatiot, Katja Novitskovan posthumanismi Viron paviljongissa, Japanilaisen Koki Tanakan dokumentaatio Of Walking in Unknown (2017), missä taiteilija kävelee kotoaan Kiotosta lähimmälle ydinvoimalalle
Koki Tanaka: Of Walking in Unknown (2017)
ja Enrique Ramírez Un Hombre que Camina (A Man Walking) (2011–2014), missä rituaalinaamioon pukeutunut mies kävelee bolivialaisella suolatasangolla, ajattomassa ja paikattomassa tilassa, haalaten tyhjiä miesten pukuja.
Kassel: Köken Ergunin video I, Soldier (2005), Taiteilijaduo Prinz Gholamin videot Speaking of Pictures (2017), Rosalind Nashashibi: Vivian’s Garden (2017), Stanley Whitneyn maalaukset ja Olaf Holzapfelin video Latitud 40°, jonka pilvikonstellaatiot toivat mieleeni J. M. W. Turnerin maalaukset.
Sekä seinäkaupalla suttuisia ”dokumentaarisia” kuvia, lehtileikekollaaseja, piirroksia, käsikirjoituksia, nuotteja, kirjoja, litteroituja tekstejä, tekstejä, tekstejä… Jalaton mies, sokea nainen, nomadeja, shamaaneja, piikkilankaa, kansanlauluja, kuolleita kieliä, tänäkin vuonna kasoittain rautaa, koska Saksan terästeollisuus ja kaikki me olemme syyllisiä orjakauppaan, kaikissa meissä asuu pieni natsi.
Jokainen teos on varmasti yksittäin tärkeä ja vaikuttava, mutta kun katsoo päivittäin kuusi tuntia kannanottoja yhteen menoon, turtuu. Jäin kaipaamaan taidetta joka liikuttaisi – taiteena.
Epilogi:
Kun kävelin toisena päivänä Kasselissa Friedrichsplatzin sivuitse, kirjatemppelin alue oli aidattu, vartioitu ja pääsy sinne kielletty. Ambulanssien ääni ylitti Takisin Gong-teoksen (1978) kumahtelut. Kotimatkalla lentokentällä partioivat poliisit konekiväärit kaulassa. Heräsinkö biennaalitaiteen tuottamasta turtumuksesta.
Katja Novitskova, Viron paviljonki Venetsian 57. biennaalissa
nykytaiteen kanssa 