Skip to content

Visuaalista räminää ja mustelmia

Fanitan Anssi Kasitonnin videoita, joten kävin katsomassa hänen kuratoimansa Mäntän kuvataideviikot. Tulin ulos Pekilosta ihan tyhjänä, mutta ikäistäni vanhempana. Näin omat rajani.

Osasin odottaa populaarikulttuuria. Sainkin överit visuaalista räminää. Tarkoitan tällä termillä itsestään selvyyksiä, suoraa huutoa, totuuksina esitettyjä mielipiteitä, kuvina sitä mitä nykyinen sananvapaussome on pullollaan tekstinä. Yhdyssanojen erikseen kirjoittamisen visuaalisia vastineita.

vekka_meat2b_nettiin

Ilkka Vekka: Meat 2

Voihan olla, että joku näkee esimerkiksi Ilkka Vekkan töissä häivähdyksen Robert Rauschenbergia ja minulle ne – kuten monen muun miestaiteilijan parkaisut – näyttäytyivät kyllä ajan kuvina: vyörynä tunnistettavia elementtejä, joiden suoraviivainen yksinkertaisuus lienee itsetarkoituksellista. Ja äkkiä huomasin olevani viisikymppisenä liian vanha katselemaan tätä metallimusiikkia, ja kaiken lisäksi väärää sukupuolta.

Tämä visuaalinen melskaaminen, kilpalaulanta nykykulttuurissa yhä yleistyvän epä-älyllisyyden kanssa, on onneksi vain osa näyttelyä. Harmi kuitenkin, että ehkä ripustuksesta johtuen, melkein kaikki näyttelyn teokset syövät toisiaan. Tämä kannibalismi – vai pitäisikö sanoa artibalismi – aiheutti sen että tulin kylläiseksi (tai kyllästyin) nopeasti.

Onneksi Pekilossa on myös muutama teos, joka ruokki ajatuksiakin. Esimerkiksi Mika Taanilan Ihminen ja tiede, jossa 16 mm filmi kelaa nopeutettuna suomenkielistä tekstitystä eräiden nobelistien televisiokeskustelusta. Ehdit poimia sanan sieltä, toisen täältä, mutta ymmärrys ei tee kokonaista kuvaa – kuten ei tieteessäkään, jossa tutkitaan ilmiöiden yksittäisiä osatekijöitä, eikä pyritäkään maailmanselityksiin. Miten teos sitten poikkeaa muun näyttelyn visuaalisesta vyörytyksestä, jos siitäkään ei muodostu kokonaiskuvaa maailmasta? Vastaus: Taanilan teos jättää halun tietää enemmän (siitä mitä teksteissä on), se kutkuttaa ja kiusaa hyvällä tavalla, huutamatta, vaatimattomammin, älykkäästi.

Unknown

Mika Taanila: Ihminen ja tiede

Löysin myös teoksia, jotka saivat minut tuntemaan. Huomasin, että Riikka Hyvösen mustelmateokset on nähtävä livenä, sillä niiden reliefimäisyys ja materiaali yllättää, jos on nähnyt niitä vain lehtikuvissa. Monilla kuvataiteilijoilla on nykyään pyrkimystä irti kuvan kaksiulotteisuudesta.

Hyvösen teoksia olisi halunnut koskettaa. Koskettamisen halu kohtaa (taiteen) koskettamiskiellon, joka kertautuu teosten aiheessa, onhan mustelmissa ja ruhjeissa kyse rajusta, usein luvattomasta, kosketuksesta. Väkivallasta, kivusta, mutta myös väreistä ja kuvioista. Hyvönen on estetisoinut naisten elämää Tirrosiksi. Tässä tapauksessa näyttelyn sisällöllisesti monitasoisimmat teokset tekevät niistä näyttelyn koskettavinta taidetta.

 

Mäntän kuvataideviikot -näyttely on avoinna 31.8.2016 saakka joka päivä klo 10–18.

Elitistinen ylitulkinta Töppöhöröstä

Töppöhörö alkaa paskalla – kuin Alfred Jarryn Kuningas Ubu -näytelmä aikoinaan: ”Merdre”. Juha Hurme vyöryttää katsojan syliin ison lastin. Tämä on jo toinen häneltä näkemäni näytelmä, joka lähtee kirjaimellisesti paskan puhumisesta.

Ja jatkuu. Ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen olin kuolettavan pitkästynyt. Näyttämöllä Vili tykitti lauseita, joiden alusta tiesi heti miten ajatus loppuu. Ei hereilläpitäviä yllätyksiä, ei tarvetta eikä halua kaivautua päähenkilön tajuntaan. Tämä on niin kuultu – vuosia sitten kuppiloiden pöydissä – ja nähty – nykyään somessa ja lehtien kommenttipalstoilla.

Jotakuinkin heti näytelmän alun jälkeen näkee jo Vilistä sen, mitä totuusmonologi toisella puoliajalla ”paljastaa”. Pikavauhtia muodostuu stereotypia näistä suomalaisista reppanamiehistä, jotka sosiaalisessa kyvyttömyydessään suhtautuvat halveksien naisiin, homoihin, kulttuuriin, taiteeseen, vihreisiin ja ulkomaalaisiin. He uhoavat irtofaktojen täyttämän päänsä kovaäänisessä kolinassa. Heillä on mielipide kaikista maailman asioista ja se mielipide on Totuus, jonka siunaavat Jumala ja Mannerheim.

Istun tämän antispektaakkelin läpi ja tunnen itseni naurettavaksi.

Toteutus vaikuttaa helpoimman kautta tehdyltä, sillä näytelmä koostuu pelkistä totuuksista: readymade-puheista, joita Hurme lienee kerännyt ja kirjoittanut peräkkäin sellaisinaan. Ei liikoja jännitteitä, ei rakenteellista kehittelyä. Iso näyttämö ja sen suuri tuoli sekä arkinen valaistus tekevät miehestä pienen. Henkilönä Vili ei kasva.

Näytelmän aihe on tyhmyys.

Siinä on Vili (Jarkko Lahti), suoraviivainen ja aivoituksissaan yksinkertainen kulmikkaine, kärsimättömine ja tilaaottavine liikkeineen. Tuossa kaunis, opettavaisia ja naiiveja neuvoja jakeleva keiju (Alina Tomnikov), jolla on naiselliset, sulokkaat ja pienet eleet. Toistensa vastakohdat. Eikä kummallakaan ole sellaista sanomaa, joka koskettaisi katsojaa millään tavalla. Sen sijaan yleisö jätetään ansaan omaan ylemmyydentuntoiseen kuplaansa.

Mutta jospa Töppöhörö ei olekaan huono näytelmä?

Entä jos kyse onkin Hurmeen nerokkaasta minimalismista? Hän on tehnyt näytelmän, josta ei löydä mitään uutta, ei sävyjä ja jonka materiaalia ei ole liikoja työstetty. Näyttämöllä mesoaa möykky – kuvataiteessa sitä vastaisivat Tony Smithin mustat umpimieliset kuutiot tai Richard Serran Tilted Arc, joka häiritsi eteen päin pyrkiviä, koska se oli pakko kiertää.

Töppöhörön yleisö etsii turhaan sanomaa käsikirjoituksesta, kun näytelmä kokonaisuudessaan on vaikuttava esitys, melkein provokaatio. Kun katsojaa ei naurata tai hän nauraa väkisin, koska luulee katsovansa komediaa ja kun Vili saa löytämään itsestä kiukkua tai halveksuntaa tyhmyyttä ja yksiulotteisuutta kohtaan, sitä huomaa tekevänsä stereotypiaa ja totuuksia yhtä kärkkäästi kuin Vili. Maailmankuva pysyy paikallaan sekä näyttämöllä että katsomossa. Peilistä näkyy läpi.

Mustavalkoista filosofiaa

Ensimmäinen kesätyöpaikkani 13-vuotiaana oli kotikuntani mittausosastolla asemakaavakarttojen värittäjänä. 1970-luvulla se oli käsityötä: puuväreillä erotettiin hautausmaat (violetti) ja asuinalueet (okra) puistoista (vihreä) ja teollisuuskortteleista (harmaa).

Tuntuma värittämisen toisteiseen nautintoon saa minut ymmärtämään värityskirjojen valtaisaa suosiota, joka perustunee myös siihen, että suorituspakkojen raastama tarvitsee välillä aikaa pysähtyä, aikaa ajatuksille, jotka eivät liity mihinkään tekeillä olevaan. Kaikki eivät neulo.

Ja mikä parasta, kirjaa värittäessä pysyy puuhakkaana, tekee pieniä luovia päätöksiä (mikä väri) ja voi kuitenkin halutessaan jutella muiden kanssa. Värittäminen on erilainen ajanviete kuin esimerkiksi lukeminen, joka osallistaa vain mielen tasolla; värittäminen on käsityötä. Toiminnallisuudessaan se tyydyttää tarpeen antaa sopiva liikkeen vaikutelma, sillä mikäänhän ei nykyään ole epäilyttävämpää tuottamattomuudessaan, kuin näyttää siltä, että on tekemättä mitään. Toisaalta, kun värittäminen on parhaimmillaan pelkkää motoriikkaa, ajatukset saavat vapauden.

Äkkiseltään filosofinen värityskirja tuntuu kuitenkin vitsiltä, parodialta tai ainakin paradoksilta. Mitä järkeä jokin niin korkealentoinen kuin filosofia on yhdistää niin yksiulotteiseen keholliseen toimintaan kuin värittäminen? Viime vuoden lopulla julkaistun Filosofisen värityskirjan (Vastapaino) toimittaja Kimmo Jylhämö perustelee julkaisun johdannossa, että värityskirjat ovat hengähdystauko digikulttuurin yllevyöryvyydessä. Värittäminen on merkityksellistä siksi, että se tapahtuu ajassa ja paikassa: värittäjästä jää jälki tähän maailmaan.

Koska värityskirjat lasketaan kirjakaupan myyntilistoissakin tietokirjoiksi, otan tämän julkaisun vakavasti. Ammatillisesta näkökulmastani keskeisin havainto on, että filosofinen värityskirja ei luota kuvaan, vaan kuviin on yhdistetty sana: kirjassa esitellään sekalainen joukko sanoja, käsitteitä, ideoita ja ajatussuuntia.

IMG_0038

Kirjoja lukiessa luo mielessään kuvia siitä, mistä kirja – esimerkiksi romaani – kertoo. Miksei se voisi toimia toisinkin päin? Kuvia värittäessä voi luoda tarinoita. Silloin teksti värityskirjassa on kuin kuvitus romaanissa: se voi kertoa liikaa, alleviivata tarinaa tai ainakin jättää vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Filosofisen värityskirjan kuvat kertovatkin tarinoita jo itsessään. Ne ovat vanhaa taidetta: paljon Düreriä, vähän Boschia, Blakea, Rembrandtia ja muita tekijöitä, joiden töiden tekijänoikeudet ovat mukavasti umpeutuneet aikaa sitten. Useimmat teokset ovat piirroksia tai grafiikkaa, mutta mukana on myös mustavalkoisiksi painettuja väritöitä.

Kuvituskuvalla voi kuitenkin olla monia rooleja. Kuvan ja sanan välillä voi olla myös ristiriitaa. Nyt kuvan ja sanan suhde ei herätä kysymyksiä – mikä kuitenkin olisi luonteenomaista filosofialle, eikö?

Kysymykset nousevatkin kuvien ulkopuolelta. Kuvat ovat suttuisia, epäselviä ja ääriviivat epämääräisiä. Halutaanko suttuisilla kuvilla viestiä, ettei totuus ole absoluuttinen, selkeä ja rajattavissa? Että nimenomaan kuvataide ei ole kurinalaista, vaan valojen ja varjojen epämääräinen kudelma Platonin luolan seinällä, jonka värittäminen ei selkeytä mitään?

IMG_0039

Tällaisena Filosofinen värityskirja ei ole yhteismitallinen muiden värityskirjojen kanssa, vaan pelkkä teoreettinen konstruktio: käsitteellinen selailukirja. Valitettavasti se ei toteutukseltaan yllä käsitetaiteelliselle tasolle.

Piirtäminen on ymmärtämistä, käsitettäväksi tekemistä, hahmottamista. Näkeminen on tietämistä. Tässä kirjassa tieto on kuitenkin pyritty ankkuroimaan sanoihin. Käy mielessä, että puuttuuko oikeilta filosofeilta kirjoituspöydän laatikosta puuvärikirjo.

 

Tutkimusta polkan tahtiin

Yritän keskittyä tutkimukseen. Luen kirjaa, joka käsittelee luovuuden ja järjen yhteyttä kognitiivisessa kehityksessä, sillä minua kiinnostaa onko taiteellisella ajattelulla ja design-ajattelulla eroa. Asian tarkastelulla on merkitystä koulujen taide- ja muotoilukasvatukselle sekä niiden motivoimiselle opetussuunnitelmissa. Kuvittelen, että luovan ajattelun luonne kiinnostaisi monia, kun luovuudesta ja innovaatioista niin paljon kohkataan.

Hellitän hetkeksi, keitän teetä ja luen uutisista, että Monet’n maalauksen aidoksi todistanut ryhmä hakee startup-rahoitusta Slushista. Olen iloinen, että pitkäjänteinen taiteen tutkimus alma materissani on tuottanut monitieteisessä yhteydessä jotakin näin kiinnostavaa.

Pelaan yhden tason Rovion uutta Love Rocks -peliä rentouttaakseni aivojani, mutta huomaan samalla miettiväni taiteellisen toiminnan luonnetta. Juuri taiteellisen toiminnan, muotoilun ja tutkimuksen ansiota on, että oma työpaikkani Aalto-yliopisto arvioitiin yliopistojen mainetta akateemisen maailman ja työnantajien keskuudessa vertailevassa arvioinnissa maailman 14:nneksi parhaaksi yliopistoksi alalla Art & Design.

Sitten vastaan nettikyselyyn uuden yliopistolain vaikutuksista työhöni. En oikein tiedä, mitä vastaisin lain taloudellisia vaikutuksia koskeviin kohtiin, koska huomaan, että sappeni alkaa kiehua, kun ajattelen valtiovallan poukkoilevaa rahoituspolitiikkaa ja nykyhallituksen järjetöntä säästövimmaa, jonka takia meillä Aallossa alkavat ensi viikolla yt-neuvottelut. Rekrytointikiellon takia tuntiopetusta joudutaan perumaan, opiskelijoiden valmistuminen viivästyy ja epävarmuuden tila saa henkilöstön hiipimään pitkin seinänvierustoja. Kuinka monelta tutkijalta jää projekti kesken? Millä kriteereillä henkilöstövähennyksiä tehdään, kun tukipalveluhenkilöstön määrää vähennettiin jo edellisten yt-neuvottelujen yhteydessä vuosi sitten? Onko nyt opettajien vuoro?

Teetä hörppiessäni huomaan YLEn uutissivulla elinkeinoministeri Rehnin lausunnon: “Yliopistotutkimuksesta saatava enemmän kaupallista hyötyä”. Rehn kertoo, että hallitus aikoo arvioida perustutkimuksen laatukriteereitä.

Tee meni väärään kurkkuun.

Hallitus siis aikoo arvioida tutkimuksen laatua!? Poliitikot! Kun tutkimuksen laadun arvioinnin pitäisi perustua vertaisarviointiin: ne arvioivat, jotka tietävät mistä on kyse ja mihin yhteyteen tutkimus liittyy, mitä on aikaisemmin jo tutkittu ja onko kokonaan uusi avaus lupaava. Arvioijien täytyy olla asiantuntijoita, mutta hallitus ei ole kuunnellut asiantuntijoita tähänkään astisissa esityksissään. Uutisessa perustutkimus ja soveltava tutkimus tanssivat niin vimmattua polkkaa, etten saa selvää kumpi on kumpi.

Milloin tästä maasta on tullut totalitarismi, jossa hallitus sanelee, mitä yliopistoissa voi tutkia ja miksi? Yliopistolaissa voi olla puutteensa, mutta siinä on edelleen taattu tutkimuksen ja taiteen vapaus. Nyt nekin vapaudet viedään kaupallisuuden alttarille ilmeisen tietämättöminä, että siinä uhrataan juuri se innovatiivisuus, joka vapauksien liitosta yliopistojen hoivissa voisi kasvaa.

Jytkytys kumisee korvissa.

Yritän keskittyä tutkimukseen. Luen kirjaa, joka käsittelee luovuuden ja järjen yhteyttä kognitiivisessa kehityksessä, mutta juuri nyt tuntuu, ettei ajattelulla ole tässä maassa mitään merkitystä, olipa se loogista, taiteellista, luovaa, tutkivaa, johdonmukaista, rationaalista tai filosofista. Olen turhautunut ja masentunut, menettänyt työmotivaationi.

Olen turha.

Datavirrassa

Data on nykyisin myös taiteen materiaalia. Taiteilijat keräävät ja järjestelevät suuria datavirtoja – Big Dataa – niin, että niistä strukturoituu uutta tietoa. Datataideteoksissa asiat saavat usein kokonaan uusia merkityksiä, estetiikkaa unohtamatta.

Raakamateriaalina on isoja datamassoja, joita muokataan. Suuria datajoukkoja käsitellään tieteessäkin: esimerkiksi tilastollinen päättely on sitä, että laajan aineiston perusteella johdetaan malli ja sen pohjalta laaditaan esimerkiksi ennusteita.

Taiteessa ei kuitenkaan ole kyse tieteellisestä tutkimuksesta tai tieteen ennusteiden visualisoinnista, vaan taiteilijat päättävät omista lähtökohdistaan, mitä tietoaineistoja ja miten he käyttävät. Useimmin kuvataan nykymaailmaa, mutta taiteilijat voivat käsitellä dataa siten, että asiat saadaan näyttämään oudoilta ja epätavanomaisilta, mikä onkin taiteen tarkoitus: näyttää asioita uudessa valossa ja sellaisista näkövinkkeleistä, joita ei aina tule ajatelleeksi.

Teoksessaan Cinemetrics Frederic Brodbeck on kerännyt ja visualisoinut dataa elokuvista. Taiteilija on luonut elokuville visuaalisen ”sormenjäljen” poimimalla ja analysoimalla otteita editointistruktuuria, väriä ja liikettä käsittelevästä informaatiosta ja muuntamalla sen animoiduksi graafiseksi esitykseksi siten, että elokuvat voidaan nähdä kokonaisina vierekkäin samalla näytöllä. Teos mahdollistaa sen että useampia elokuvia voi katsoa samanaikaisesti rinnakkain ja verrata niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, esimerkiksi alkuperäisiä verrattuna uusintaversioihin, saman genren elokuvia, eri aikakausien elokuvia tai tietyn ohjaajan eri elokuvia.

Mikä sitten tekee datamuokkauksista taidetta? Paitsi että ne esitetään visuaalisesti kiinnostavassa muodossa ja usein taidegallerioissa, Lev Manovich, newyorkilainen tietotekniikan ja mediateorian professori, kiteytti Renewable Futures -konferenssissa Riiassa lokakuussa: ”Taide kuvaa maailmaa jostakin yksittäisestä näkökulmasta, yhden ihmisen kokemuksesta”.

Kommentti on sikäli paradoksaalinen, että taiteilijoiden käyttämä iso data sisältää usein satojen tai tuhansien ihmisten elämää ja kokemuksia. Esimerkiksi Daniel Goddemeyerin, Moritz Stefanerin, Dominikus Baurin ja Lev Manovichin installaatioon ja nettisovellukseen On Broadway on koottu 40 miljoonaa datakohdetta ja sosiaalisen median kuvaa. Tämä nykyajan maisemataulu on kaupunkinäkymä, joka on luotu lukuisien ihmisten jakamista instagramkuvista, twiiteistä, taksitilausdatasta, foursquare-kirjoittautumisista ja muusta mediaelämästä.

broadway_layers

Sen sijaan, että tämä ”datakaupunki” olisi kuvattu tavanomaiseen tapaan graafeina, numeroina tai karttana, se on kuvallinen interaktiivinen moniperspektiivinen kaupunkimaisema. Teoksella on myös taiteellinen esikuvansa Edward Ruschan 8,33 m pitkässä valokuvateoksessa Every Building on the Sunset Strip vuodelta 1966.

tumblr_m8sml2HpV81rdyp2jo1_1280-1

Cinemetrics-teoksen tuottama tieto tai On Broadway -teokseen koottu data ei ehkä ole yhteiskunnan kehityksen kannalta hyödyllistä tai käyttökelpoista. Mutta taiteilijoiden innovatiivinen työ tuottaa uusia kokemuksia monille ja – mikä parasta – näyttää oivaltavasti, että asioita voi tarkastella monesta näkökulmasta: kaikki ei ole sitä miltä ensivilkaisulla näyttää.

Nykytaiteessa on jo pitkään ollut pelkän visuaalisuuden lisäksi paljon muutakin. Pelkästään teoksia tuijottamalla niistä ei välttämättä irtoa mitään, vaan tarvitaan myös (taiteilijan antamaa) taustatietoa tai erilaisten yhteyksien ja tilanteiden tajua. Datateoksienkin sisältö on paljon muuta kuin visuaalista, mutta silti niissä tuntuu olevan enemmän katsottavaa ja niiden ääressä viihtyy pidempään kuin monien perinteisten taideteosten.

Riiassa, Latviassa parhaillaan (10.10.–22.11.2015) esillä olevassa Data Drift -näyttelyssä on kauniisti installoituina kiinnostavia töitä kuten elokuvia katsovia tietokoneita https://bengrosser.com/projects/computers-watching-movies/ , länsimaiden kulttuurihistoria merkkihenkilöiden synnyin- ja kuolinpaikkojen datana vuodesta 600 BC nykyaikaan viidessä minuutissa http://www.mamartino.com ja monta muuta post-digiajan datateosta.

Artikkeli on julkaistu alunperin Tiedetuubi.fi-sivustolla 22.10.2015.

Katsomisen keinot, näkemisen tavat

Tänä vuonna on julkaistu kaksi kiinnostavaa kirjaa, jotka linkittävät toisiinsa taiteen ja tieteen. Molempien sanoman ydin on, etteivät asiat ole sitä miltä ne näyttävät, eikä näkeminen ole mikään yksinkertainen asia vaan taito, joka täytyy opetella. Ja se pitää opetella aina uudestaan, sillä eri aikoina erilaiset kulttuuriset, poliittiset, aatteelliset ja teknologiset tekijät vaikuttavat paitsi siihen, mitä katsotaan, myös siihen miten nähdään ja miten nähtyä kuvataan.

Johanna Vakkarin toimittama Perspektiivi kuvataiteen historiassa (Gaudeamus 2015) tarkastelee erilaisia tapoja luoda tilaa ja käsitellä aikaa taiteessa. Kun taiteessa puhutaan perspektiivistä, monen mieleen tulee ensimmäisenä renessanssin keskeisperspektiivi, joka on matemaattinen konstruktio. Kun katsoo yhdellä silmällä, asiat katoavat samassa linjassa yhteen pakopisteeseen. Ongelma vain on, että kun siirtyy piirunkaan verran siitä yhdestä näkökulmasta – tai avaa molemmat silmät – koko kuva muuttuu.

Perspektiiviproblematiikkaa pohdittiin paljon jo antiikissa ja keskiajalla optiikan tutkimus tuotti tuloksia, joilla oli suuri merkitys äärettömyyden ja avaruuden käsitteiden ja siinä mielessä myös keskeisperspektiivin kehittymiselle. Roger Bacon kirjoitti 1200-luvulla joukon tutkimuksia, jotka hän lähetti paaaville yhdessä optisen linssin kanssa. Yhdessä kirjoituksessa Bacon vaati, että taiteilijat tulisi perehdyttää geometriaan, jotta heidän uskonnolliset maalauksensa olisivat paremmin jäsennettyjä. Baconille matematiikka oli keino hankkia tietoa maailmasta ja taiteilijoiden piti hänen mielestään kuvata luomakuntaa mahdollisimman selkeästi.

Edes renessanssin aikana 1400-luvulla taiteilijat eivät kuitenkaan käyttäneet keskeisperspektiiviä maalauksissaan johdonmukaisesti. Kun he pyrkivät luonnonmukaisen havaintotodellisuuden toistamiseen, he poikkesivat keskeisperspektiivistä kokonaisvaltaisen katsojakokemuksen hyväksi. Matematiikan tärkeyttä näkökokemuksen ymmärtämisessä saatettiin korostaa, mutta käytännössä taiteilijat tukeutuivat aistihavaintoon ja erilaisiin tapoihin kuvata tilaa.

Niin kutsuttu renessanssiperspektiivi onkin ollut vain yksi kuvataiteen tapa luoda tilaa ja kertoa tarinoita. Vakkarin toimittamassa kirjassa kuvataan myös monipuolisesti empiiristä perspektiiviä, käänteisperspektiiviä, arvoperspektiiviä, väriperspekstiiviä, ilmaperspektiiviä, epäeuklidiseen matematiikkaan perustuvia perspektiivinäkemyksiä, kaarevaa perspektiiviä, simultaanisuutta ja taiteilijoiden näkemyksiä neljännestä ulottuvuudesta.

Näkeminen on fysiologisen ja psykologisen yhteistoimintaa. Kiinnitämme huomion johonkin, mutta kyse on myös kommunikatiivisuudesta: haemme näkemästämme kokonaisuuksia, pyrimme selkeyteen ja tartumme tuttuun. Jo filosofi John Locken mukaan havainto on yhtä lailla tottumuksen tuottamaa kuin kerätyn tiedon soveltamista. Sittemmin on oivallettu, että myös käyttämämme havaintoväline, olipa se kaukoputki tai mikroskooppi, vaikuttaa katsomiskokemukseen.

Siksi perspektiivi-kirjan luettuaan onkin hyvä tarttua Laura J. Snyderin kirjaan Eye of the Beholder. Johannes Vermeer, Antoni van Leeuwenhoek, and the Reinvention of Seeing (Head of Zeus 2015), joka käsittelee muun muassa sitä, kun nähdään jotakin uutta, eikä katsoja tiedä mitä näkee.

Äkkiseltään voisi ajatella, että camera obscuran, linssien ja peilien tuottama perspektiivikuva, Johannes Vermeerin taiteellinen toiminta ja Antoni van Leeuwenhoekin mikroskooppikokeilut eivät liity toisiinsa juuri muuten kuin, että Leeuwenhoek ja Vermeer asuivat samaan aikaan 1600-luvun puolimaissa samassa kaupungissa, torin vastakkaisilla puolilla. Snyderin mukaan on todennäköistä, että he tunsivat toisensa, vaikka siitä ei suoria historiallisia todisteita olekaan. Miehiä yhdisti kuitenkin kiinnostus linsseihin.

1600-luvun taiteilijat käyttivät paljon optisia välineitä: linssejä ja peilejä. Niiden avulla he tekivät perspektiivisiä ja optisia kokeiluja. Perspektiivin saattoi luoda kuvaan ilman työlästä matematiikkaa. Esimerkiksi koveran linssin avulla taiteilija saattoi tutkia korostuneita värejä ja yksityiskohtia sekä esineiden ulottuvuutta suhteessa ympäristöön. Monet taiteilijat käyttivät koveria linssejä myös laajentaakseen kaupunkinäkymien kuva-alaa. Esimerkiksi Carel Fabritius käytti todennäköisesti kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Näkymää Delftissä 1652, mikä selittäisi perspektiivin vääristymät kuvan laidoilla.

Vermeer käytti joko kuperaa peiliä tai kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Nukkuvaa palvelijatarta (n. 1656–57) ja eräitä muita teoksia 1650-luvulla. Mutta kuten keskeisperspektiiviä käyttäneet renessanssitaiteilijat, ei Vermeerkään toistanut orjallisesti optisten välineitten läpi näkemäänsä, vaan teki maalauksiin muutoksia, jos ne paransivat esteettistä vaikutelmaa. Vermeerin sommitelmat ovat myös hyvin geometrisia ja on arveltu, että hänen mestarillista ja intensiivistä värien ja sävyjen käyttöään avitti myös camera obscura.

Samoihin aikoihin kun Vermeer maalasi koverien linssien kanssa, hänen naapurinsa, kangaskauppias van Leeuwenhoek kiinnostui myös linsseistä, joita hän valmisti itse. Hän teki pienen herneen kokoisia pisaralinssejä ja valmisti joidenkin laskelmien mukaan elämänsä aikana kaikkiaan 566 mikroskooppia, joista vain yhdeksän on säilynyt. Jos erilaisten perspektiivien avulla taiteessa voitiin kuvata asioiden välisiä suhteita ja luoda erilaisia tiloja, niin 1600-luvulla kehitetyt teleskooppi ja mikroskooppi mullistivat asioiden mittakaavan. Taivaalla oli enemmän tähtiä kuin oltiin laskettu ja mikroskooppi paljasti aiemmin kokonaan näkymättömissä olevia maailmoita.

Snyderin kirjaa lukiessa on kiehtovaa yrittää ymmärtää, miltä Lontoossa Royal Societyn herroista tuntui, kun he yrittivät käsittää, miten van Leeuwenhoek näki tuhansia ja taas tuhansia pieniä otuksia yhdessä vesipisarassa. Tarvittiin mielikuvitusta, jotta opittiin tajuamaan mitä oikeastaan nähtiin ja mitä ei. Vielä pitkään monet tutkijat tuijottivat mikroskooppiin yrittäen löytää jotakin, mitä he tiesivät olevan, kuten Nicolaas Hartsoeker, joka ”löysi” 1690-luvulla siittiön sisältä valmiin pikkuihmisen, homunculuksen; sitä myös Leeuwenhoek etsi, muttei koskaan väittänyt löytäneensä.

Leeuwenhoekia kiinnosti myös näkemisen fysiologia: hän tutki toistuvasti mikroskoopeillaan yhtä lailla mehiläisen kuin lehmänkin silmiä: näköhermostoa, iiristä, sarveiskalvoa ja verkkokalvoa.

Vermeerin ja Leeuwenhoekin tekemisten yhdistäminen samoin kuin tieteenhistorialliset viittaukset Perspektiivi-kirjassa konkretisoivat sekä tieteen että taiteen tutkimuksellista luonnetta. Molemmilla alueilla mielikuvitus on tärkeä tekijä sekä näkemään oppimisen että nähdyn tulkitsemisen kannalta. Kumpikin kirja kuvaa lisäksi sitä kuinka kansainvälisesti ideat ja ajatukset levisivät Euroopan eri kolkkiin ja miten niitä kehitettiin. Ei ole ollenkaan yllättävää, että tiedettä ja taidetta yhdistäviä kirjoja julkaistaan juuri nyt, kun mikroskooppi on myös taiteen tekemisen väline, solu- ja nanotaso taiteen materiaaleja ja kun esimerkiksi avaruustutkimuksen löytöjen ymmärtämiseksi niitä täytyy jäsennellä visuaalisesti eri tavoin.

Artikkeli on julkaistu alunperin Tiedetuubi.fi-sivustolla 20.8.2015.

Oikein näkemisen ongelma

Kuvataidekasvatuksen kaksipäiväistä satavuotisjuhlagaalaa vietettiin Ateneum-salissa Helsingissä 21.–22.5.2015. Minulla oli siellä lyhyt puheenvuoro, joka liittyy Kuvis sata -kirjassa julkaistuun Lilli Törnuddin ja Antti Hassin taidekasvatusteksteihin kytkeytyvään kirjoitukseeni.

Kuvataidekasvatusta käsittelevissä teksteissä, joita sain pohdittavakseni, sekä Lilli Törnudd että Antti Hassi kirjoittivat ”oikein näkemisestä”.

IMG_3622

Miss Education tässä on näyttävä, kaunis, hyvä ja iloinen, hän edustaa Kasvatusta, joka – kuten kaikki tiedämme – on kaikkea hyvää, kaunista ja positiivista. Miss Educationin kauneus on varsin selvää ja yksiselitteistä. Toisin kuin taiteen.

Markus Kåhre totesi eilen, että taidetta ei ole se, mikä näyttää taiteelta. Taide on se, joka pureutuu asioihin ja josta ammennetaan merkityksiä. Taiteen tuottamat merkitykset antavat ravintoa mielikuvitukselle, itse asiassa ihan toisin kuin Miss Kasvatus, joka itsessään ei oikeastaan ole mitään ilman substanssia, ilman opetettavaa asiaa, meidän tapauksessamme ilman taidetta.

Taide on paitsi tapa ajatella tekemällä, myös taitoa asettaa asioita nähtäväksi – tai kuultavaksi.

Kajari

Tässä on yksityiskohta teoksesta, joka on parhaillaan Venetsian biennaalissa, IILAn eli Instituto Italo-Latino Americanon näyttelyssä Arsenalessa. Voces Indigenas -teoksen on toteuttanut joukko alkuperäiskielistä kiinnostuneita taiteilijoita. Kaiuttimesta voi kuunnella jollakin jo katoamassa olevalla tai melkein kuolleella eteläamerikkalaisen alkuperäisväestön kielellä kerrottua tarinaa.

Miss Education vaelsi samassa tilassa. Hän erottui, hänet näki, häntä saattoi katsella, toisin kuin suunnilleen tusinaa tällaista kaiutinta, joissa ei ole paljonkaan näkemistä. Ja vaikka kaiuttimia kuinka yrittää ”nähdä oikein”, taideteosta ei näe.

Minna Suoniemi johdatteli eilen keskustelua taiteen kieleen ja Markus Kåhre puhui taiteen monista kielistä. Törnudd ja Hassi kirjoittivat molemmat taiteesta omanlaisenaan kielenä. Taide on ajattelun tapa, tapa käsitellä asioita toisin kuin muilla kielillä.

Tänäänkin täällä on puhuttu monilukutaidosta – mikä on tärkeää tämänkin teoksen kannalta, sillä kaiuttimen alla olevissa teksteissä kerrotaan englanniksi ja italiaksi lyhyesti, mitä tarinat käsittelevät – mutta tärkeää on myös ’transliteracy’ eli taito tulkita ja käyttää erilaisia kommunikaatiomuotoja yhdessä, vuorovaikutuksessa; tekstien lukeminen, visuaalinen lukutaito, medialukutaito tai digilukutaito eivät ole erillisiä taitoja, vaan sulautuvat toisiinsa. Esimerkiksi pelkkä visuaalisuus ei riitä – ei riitä, että näyttää joltakin, vaan taiteellinen ajattelu on taitoa kertoa asioita eri kommunikaatiomuodoilla.

Voces Indigenas -installaation tilaan tullessa kuulee ensin polyfonisen sekoituksen monien puheesta, se muodostaa äänitapetin. Yksittäisistä kaiuttimista kuulemaansa ei ymmärrä, mutta juuri siksi kuuntelemisen kokemus on kiehtova, jos sille antaa aikaa. Teoksessa on kyse on myös taiteesta yhteiskunnallisena toimintana, aktivismina, mistä Mira Kallio-Tavin eilen puhui, sellaisen kohtaamisesta, mitä ei käsitä, mistä ei saa heti tolkkua.

Muistan oman kokemukseni yli 30 vuoden takaa, kun matkustin Kiinassa vastikään turisteille avatussa pikkukaupungissa. Siellä puistossa paikallinen mies puhutteli minua ja jonkin ajan kuluttua huomasin puhuvani hänelle suomea ja hän vastasi minulle kiinaksi ja vaikka kumpikaan ei ymmärtänyt mistä toinen puhui, jatkoimme keskustelua varsin pitkään ja kommunikaatio onnistui täydellisesti.

Jos kuvataidekasvattaja keskittyy vain tuttuun, omien taitojensa kehittämiseen, ”oikein näkemiseen”, vain visuaaliseen, eikä ota omakseen koko nykytaiteen skaalaa, sen kaikkia kieliä, hänestä tulee vain Miss Education, joka hymyillen vaeltaa monilla eri tavoilla kerrottujen tarinoiden maailmassa oman kauneutensa lumoissa.

En kuitenkaan usko, että niin tapahtuu. Kun olen seurannut Kuviksen opiskelijoita ja esimerkiksi tämän Kuvis 100 -juhlien ohjelman opiskelijaosuuksia, olen luottavainen Kuviksen tulevaisuuden suhteen. Meillä on opiskelijoita, jotka tekevät rohkeita performansseja, työskentelevät sujuvasti kansainvälisten maailmankuulujen taiteilijoiden kanssa, kuten IHME-projekteissa, pystyvät soveltamaan improvisaatiota pedagogiikkaan, tekevät runoja aivoaalloista, osaavat kasvattaa melkoelävää biotaidelaboratoriossa, haluavat tietää ja myös lukea posthumanismista, uusmaterialismista ja nykyfilosofien ajattelusta. He ovat monilukutaitoisia ja transliteräärejä.

Kuviksen tulevaisuus on näissä opiskelijoissa, jotka – Leena Valkeapäätä lainatakseni – seisovat rohkeasti ja pelkäämättä käsittämättömän äärellä – ja ottavat siitä selvää.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.