Mitä Michael Jackson -näyttelystä pitäisi ajatella

Espoon Modernin taiteen Museo EMMAssa on avattu Lontoon National Portrait Galleryn tuottama näyttely, jonka aiheena on pop-ikoni Michael Jackson. Näyttelyn ajankohta ei ole paras mahdollinen Jacksonin persoonaan liittyvän polemiikin velloessa, mutta ehkä juuri polemiikin takia näyttelyn monet teemat tuntuvat sekä syvenevän että moniulotteistuvan, mikä tekee näyttelystä nykytaidetta parhaimmillaan.

Äärettömän kompleksisena hahmona ja ilmiönä Jackson on erinomainen taiteen aihe. Hänen menestyksellään on ollut suuri merkitys afrikkalaisamerikkalaisille, jotka olivat ennen 1980-lukua tottuneet näkemään itsensä mediassa enimmäkseen vain mustina köyhinä ja rikollisina. Ajattelemisen aihetta kuitenkin antaa Jacksonin oma kehonkuva ja sen muutos, perustuipa se sairauteen tai tietoiseen pyrkimykseen tehdä itsestään sievempi ja androgyynisempi. Jacksonin kasvojen muodonmuutos on yksi koko näyttelyn läpäisevistä hiljaisista teemoista, jonka herättämät kysymykset jäävät avoimiksi.

Kiinnostava teema on myös pop-kuvaston kitschiys. Kun aikoinaan myöskin lapsitähtenä uransa aloittanut Elizabeth Taylor tähditti Kleopatra-elokuvaa 1963 lihaksikkaiden ”spartacusten” ympäröimänä, hänen musta peruukkinsa hohteli kultaa. 1970-luvulta miehinen rock- ja pop-kulttuuri omi glitter-kliseet, paljetit ja tekojalokivet. Pop-kulttuuri vaihtoi lihasten pullistelun tanssikoreografioihin ja vuosikymmentä myöhemmin Jacksonkin silasi oman tyylinsä kimalteella; hän pystyi sovittamaan särmikkäät tanssiliikkeensä jokaiseen käsittelemäänsä kulttuuriseen kuvaan gangstereista zombeihin. Kaikki tämä on nykytaiteen materiaalia, jonka avulla voidaan pohtia esimerkiksi juuri Jackson-ilmiön luonnetta sekä tunne- että ajatustasolla. Entiset ovat ajat, jolloin taide esitti vain hyvää ja kaunista sellaisenaan; paradoksaalisesti hyvä, kaunis ja epätosi – kitsch – on nykyään pop-kulttuurin aluetta.

Onko idoli ihminen?

On the Wall -näyttely tutkii myös jalustalle nostettua idolia, aikansa sukupolven pop-kuningasta. Monissa Jacksonia koskevissa puheenvuoroissa on peräänkuulutettu kriittistä suhtautumista idoleihin. Mutta kriittisesti voivat suhtautua vain ne, joilla ei itsellään ole idoleita. Kun katselee Dawn Mellorin teininä piirtämiä Jacksoneita, tajuaa, ettei pop-tähtien idolisointia voi käsittää, sillä koko asia on järjen ulottumattomissa. Tunteiden voiman aistii videoteoksissa, joissa melkein hävettää katsoa kuinka itselle vieraat ihmiset reagoivat idoliinsa. Olen varmaan väärää kohderyhmää, sillä kun Jackson loikkasi lavalle Bukarestissa ja jähmetti itsensä patsaaksi, joka korkeuksistaan katselee itkeviä ja kiljuvia faneja sädetikkusateen loisteessa, en tiedä miten olisin reagoinut. Ensin nauroin. Sitten seurasi epäusko. Lopulta kehkeytyi koko joukko kysymyksiä. Mutta minä seisoinkin nykytaiteen kriittisessä kontekstissa katselemassa kuvaa. Konserttiyleisön hurmoksen voi ajatella syntyvän yhteisöllisestä kokemuksesta, joka kiinnittyy odotuksen täyttymiseen, kun idoli on elävänä edessä. Candice Breitzin King-teoksen kuin itselleen tanssivat ja laulavat fanit osoittavat, että idoli ei ole persoona, vaan se mitä itse kukin henkilöön heijastaa. Sitä emme tiedä ja niin ollen toisten näkemyksiä voi vain kunnioittaa.

Kuvaavaa on, että Jacksoniakin verrataan muihin kulttuurituotteisiin. Peter Pan -vertaus on jo klisee. Välillä tuntuu kuin hän olisi vain itsensä kuori, joka saa sisältöä vasta esimerkiksi Lorraine O´Gradyn valokuvasarjassa, jossa taiteilija on rinnastanut runoilija Charles Baudelairen ja Jacksonin kummankin elämän ja uran samankaltaisissa vaiheissa. Teos kirvoittaa ajatuksia molempien roolista aikansa dandyina. Dandyt olivat tietyllä tavalla teeskentelijöitä, keikareita, jotka tekivät elämästään taidetta. Alempien luokkien miehet jäljittelivät aristokraatteja, aristokraattidandyt snobeja. Baudelaire oli aristokraattiperheestä, Jackson terästyöläisen poika. Mutta tekikö Jackson todella elämästään taidetta vai söikö taide hänen elämänsä? Ken tietää.

Baudelaire kirjoitti flâneurista, modernin elämän maalarista, joka kerää vaikutelmia sivullisena urbaanissa ympäristössä:

”[H]än kulkee tietään aina etsien. Etsien mitä? Voimme olla varmoja, että tällä miehellä […] tällä yksinäisellä kuolevaisella, jolla on aktiivisen mielikuvituksen lahja ja joka alati harhailee ihmisten muodostamassa suuressa autiomaassa, [tällä miehellä] on jalompi päämäärä kuin pelkällä joutilaalla, paljon yleisempi tavoite, muu kuin ohimenevien asioiden tuottama mielihyvä. […] Hänen pyrkimyksensä on tavoittaa muodinmukaisesta runous, joka kätkeytyy sen historialliseen verhoon, tislata ikuista muuttuvaisesta.”

Jacksonkin loi musiikkia, tanssikuvioita ja nukkemaisen olemuksensa kärjistämällä nykykulttuurin kuvia ja niitä aineksia, joista meidän aikamme unelmat luodaan. Hän itse oli isänsä unelmien tuote, lapsesta saakka tähdeksi hiottu, ja niissä suhteissa täydellinen kuin Leonardo da Vincin Vitruviuksen miestä muistuttava hahmo Paul Pfeifferin teoksessa, jolla on palindrominimi Live Evil. Puolikas tanssivaa hahmoa on peilattu niin, että Jackson on samaan aikaan kuin alien, enkeli tai demoni.

Vai oliko hän sittenkin moderni Frankenstein, kuten taiteilija Hank Willis Thomas antaa ymmärtää? Toisaalta Sam Lipp esittää pienen mustavalkoisen maalauksensa kautta näkemyksen Jacksonista jeesuksenkaltaisena kanonisoituna taidehistoriallisena aiheena. Kuitenkin näyttelyn monitahoisuus kiteytyy tilan äänimaailmaan. Yhtäältä kuuluu King-teoksen amatööriversioita Jacksonin musiikista, toisaalla Workin’ Day and Night -kappaleen takova rytmi kuorrutuksena fanien huuto toisessa nurkkauksessa.

EMMAssa oleva näyttely ei selitä Jacksonin tekemisiä, vaan jokainen voi repiä itselleen palan Jacksonia, mutta silti ihminen jää yhä piiloon. Hyvä niin, sillä jos näyttelyyn menijä luulee tuntevansa Jacksonin, asenne valmiina, voi kokemuksesta muodostua pettymys.

Yllätin itseni tajuamalla, miten huikean tunteiden kirjon näyttely saa aikaan: sääli, torjunta, sympatia, välinpitämättömyys, epäusko, ilo, kunnioitus, hämmennys, suru, haikeus, ihmetys, myötähäpeä…  Vain ylemmyydentuntoiset, jotka yksiselitteisesti tuomitsevat koko näyttelyn kevättalvella julkaistun Leaving Neverland -dokumentin paljastuksiin nojaten, voivat olla varmoja tunteistaan ja ajatuksistaan. Minä en ole. Ja tuntuu hyvältä huomata miten paljon tunne-elämää itsellä on vielä elettävänä ja ajattelemattomia ajatuksia ajateltavana.