Venetsian 57. biennaali, teemoja: Ruudukko

Modernistit eivät aikoinaan polttaneet kaikkia siltoja taidetta uudistaessaan: esimerkiksi klassisen ja salonkitaiteen alaston-aihe (nude) periytyi 1900-luvulle ja etenkin naisten alastomuus sai myös uutta eloa ja muotoja Yves Kleinin ja muiden taiteilijoiden esityksissä ja happeningeissa.

Yhtä sinnikkäästi näyttää nykytaiteeseen periytyneen yksi modernin taiteen historian keskeisimpiä visuaalisia elementtejä: ruudukko – grid.

Hajra Waheed: A Short Film Series (detail)

Taideteoreetikko Rosalind Kraussin mielestä ruudukko ilmaisee kuvataiteessa pyrkimystä vaieta; hän on vuonna 1979 luonnehtinut ruudukkoa jopa vihamielisyydeksi kertomuksia, tarinoita ja keskusteluja kohtaan.

Venetsian 57. biennaalissa nelisenkymmentä vuotta Kraussin tekstin jälkeen ruudukko oli yksi toistetuimmista muodoista – eivätkä ruudukot suinkaan ole mykkiä.

McArthur Binion, amerikkalainen taiteilija, pyrkii DNA-tutkielmamaalaustensa kautta kertomaan samanaikaisesti omasta historiastaan ja kokemuksistaan mustana taiteilijana. Hän on maalannut ruudukkonsa oman puhelinmuistionsa, passinsa ja syntymätodistuksensa tekstien päälle.

Maha Malluh on ensimmäinen saudiarabialainen naistaiteilija, joka on pitänyt julkisen näyttelyn Jeddassa 2016. Venetsian biennaalin päänäyttelyssä Arsenalessa häneltä on esillä kierrätysmateriaaliteos, 2400 äänikasetin muodostama seinätapettiruudukko, jonka nimi on ”Food for Thought ‘Amma Baad’”.

Itse asiassa tämä muovinen kuvakudos muodostaa arabiankieliset sanat ‘fitna’, houkutus, ‘haram’, se mikä on kiellettyä ja ‘jihad’, jolla on monia merkityksiä, mutta tässä yhteydessä lähinnä lienee kamppailu tai ponnistelu. Kasetit ovat uskonnollisten johtajien laatimia puheita, joissa kerrotaan nimenomaan naisille kuinka heidän tulee käyttäytyä.

Malluhin teoksessa on monitasoinen kertomus ja se voi aloittaa keskusteluja, mutta samalla ruudukkomuodon ei-hierarkinen kompositio on juuri se elementti, joka vie merkityksen ihmisten yksilöllisiltä kokemuksilta yleisemmälle tasolle: yhteiskuntaan, järjestelmään, ihmisoikeuskysymyksiin.

Teos edustaa myös minimalismia siinä mielessä, että se perustuu toistoon, määrän ja massan vaikuttavuuteen, monumentaaliseen eleeseen. Minimalistinen taide on kirjaimellista ja konkreettista, objektiivista taidetta, se ei leikittele vertauskuvilla eikä illuusioilla: on vain se mitä näet. Tässä tapauksessa tuhansia äänitteitä, jotka määrittelevät yhden alistetun ihmisryhmän elämää. Osat eivät yksilöidy kokonaisuudesta, vaan yksittäisten kasettinauhojen paljous nostaa esiin sen tosiasian että Saudi-Arabian yhteiskuntajärjestelmässä on jotakin vikaa.