Hattaranhimoiset

Jos tuntuu siltä, että maailmanmeno on ihan käsittämätöntä, kannattaa siedätyshoitaa itsensä lukemalla Hannu Väisäsen uusin kirja Esi-isät.

Väisäsen mielikuvituksessa ihmiset ovat kutistuneet pelokkaiksi surkimuksiksi ja omistavat kollektiivisesti vain yhden vihreän mopedin, jota ihmiskunta pesee ja kiillottaa.

Tarinakokoelman toimijoita ovat esi-isät, joiden heikkoudet ja puutteet tuntuvat luonnehtivan antroposeenia. Sitä monet pitävät nykyisenä teollistumisesta alkaneena aikakautena, jolloin ihmisen vaikutus maapallon geologiaan ja ekosysteemiin on peruuttamaton. Kun ihmiset eivät enää ottaneet vastuuta, syntyivät rehvastelevat esi-isät, joita ihmiset saattoivat palvella.

Esi-isät ovat syntyneet ilmeisesti muinaisen (mielipide)ilmastonmuutoksen sulattamasta Suuresta Kurakosta. Heidän johtajansa on Puutiainen, haiseva punkki, yksisilmäinen tyranni ja vaimonpettäjä. Laittaa kädettömän tekemään sorminäppäryyttä vaativaa työtä: laskemaan ja lajittelemaan seteleitä. Ahtaa duunarihaalarin ja huomioliivin pitkän turkkinsa päälle mennessään vakoilemaan ihmiskuntaa.

Esi-isät ovat persoja hattaroille, mutta vain yksi ihmisolento tiesi enää hattarantekotaidon, eikä hän aikonut taitoaan opettaa. Kuinka sitten kävisi kuolemattomille ilman jumalten ruokaa.

Väisänen luo moniaistisia kontrasteja, huikeaa mielikuvien polyfoniaa. Tarina elää vapaasti kuin pehmeälle paperille imeytyvä ja leviävä väri: sitä kuljettavat sattumanvaraisuus ja assosiaatiot. Teksti on niin abstraktia että se on absurdia. Ja juuri siksi nautittavaa. Kirjassa on leijuvia muotoja ja irrallisia kuvia. Herkullisia hahmoja, kuten Häätiainen, madonna ja noita, Kurmitsa, pissis ja salarakas, joka menee palasiksi, syntymähumalainen Hiprakka ja rakastunut punasteleva Nolo.

Emokki käy aina välillä kuolinpesien muodostamassa kylässä kuolemassa, mikä vie ajatukset Antiikin jumaltaruihin. Jostakin Olympoksen sankareiden heikkouksista tai japanilaisista esi-isien palvontarituaaleista Väisänenkin ammentaa, mutta leveämmällä pensselillä, ihan omalla tyylillään.

Esi-isillä on myös palvelijoita, joiden kautta tarina vertautuu omaan totuudenjälkeiseen maailmaamme. Palvelijat aloittavat luokkataistelun ja havainnollistavat, miten maailma manipuloidaan sekaisin. Sillä: ”Kun esi-isä lähtee vääryyttä oikomaan, hänestä tulee muodoton.”

Väisänen kirjoittaa kielivisualisteille. Olkoon siitä tässä lopuksi esimerkkinä painava sananlasku: ”Yhtä vaikeaa on viikata kivi kuin ommella savulle suu.”