Skip to content

Elitistinen ylitulkinta Töppöhöröstä

Töppöhörö alkaa paskalla – kuin Alfred Jarryn Kuningas Ubu -näytelmä aikoinaan: ”Merdre”. Juha Hurme vyöryttää katsojan syliin ison lastin. Tämä on jo toinen häneltä näkemäni näytelmä, joka lähtee kirjaimellisesti paskan puhumisesta.

Ja jatkuu. Ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen olin kuolettavan pitkästynyt. Näyttämöllä Vili tykitti lauseita, joiden alusta tiesi heti miten ajatus loppuu. Ei hereilläpitäviä yllätyksiä, ei tarvetta eikä halua kaivautua päähenkilön tajuntaan. Tämä on niin kuultu – vuosia sitten kuppiloiden pöydissä – ja nähty – nykyään somessa ja lehtien kommenttipalstoilla.

Jotakuinkin heti näytelmän alun jälkeen näkee jo Vilistä sen, mitä totuusmonologi toisella puoliajalla ”paljastaa”. Pikavauhtia muodostuu stereotypia näistä suomalaisista reppanamiehistä, jotka sosiaalisessa kyvyttömyydessään suhtautuvat halveksien naisiin, homoihin, kulttuuriin, taiteeseen, vihreisiin ja ulkomaalaisiin. He uhoavat irtofaktojen täyttämän päänsä kovaäänisessä kolinassa. Heillä on mielipide kaikista maailman asioista ja se mielipide on Totuus, jonka siunaavat Jumala ja Mannerheim.

Istun tämän antispektaakkelin läpi ja tunnen itseni naurettavaksi.

Toteutus vaikuttaa helpoimman kautta tehdyltä, sillä näytelmä koostuu pelkistä totuuksista: readymade-puheista, joita Hurme lienee kerännyt ja kirjoittanut peräkkäin sellaisinaan. Ei liikoja jännitteitä, ei rakenteellista kehittelyä. Iso näyttämö ja sen suuri tuoli sekä arkinen valaistus tekevät miehestä pienen. Henkilönä Vili ei kasva.

Näytelmän aihe on tyhmyys.

Siinä on Vili (Jarkko Lahti), suoraviivainen ja aivoituksissaan yksinkertainen kulmikkaine, kärsimättömine ja tilaaottavine liikkeineen. Tuossa kaunis, opettavaisia ja naiiveja neuvoja jakeleva keiju (Alina Tomnikov), jolla on naiselliset, sulokkaat ja pienet eleet. Toistensa vastakohdat. Eikä kummallakaan ole sellaista sanomaa, joka koskettaisi katsojaa millään tavalla. Sen sijaan yleisö jätetään ansaan omaan ylemmyydentuntoiseen kuplaansa.

Mutta jospa Töppöhörö ei olekaan huono näytelmä?

Entä jos kyse onkin Hurmeen nerokkaasta minimalismista? Hän on tehnyt näytelmän, josta ei löydä mitään uutta, ei sävyjä ja jonka materiaalia ei ole liikoja työstetty. Näyttämöllä mesoaa möykky – kuvataiteessa sitä vastaisivat Tony Smithin mustat umpimieliset kuutiot tai Richard Serran Tilted Arc, joka häiritsi eteen päin pyrkiviä, koska se oli pakko kiertää.

Töppöhörön yleisö etsii turhaan sanomaa käsikirjoituksesta, kun näytelmä kokonaisuudessaan on vaikuttava esitys, melkein provokaatio. Kun katsojaa ei naurata tai hän nauraa väkisin, koska luulee katsovansa komediaa ja kun Vili saa löytämään itsestä kiukkua tai halveksuntaa tyhmyyttä ja yksiulotteisuutta kohtaan, sitä huomaa tekevänsä stereotypiaa ja totuuksia yhtä kärkkäästi kuin Vili. Maailmankuva pysyy paikallaan sekä näyttämöllä että katsomossa. Peilistä näkyy läpi.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: