Mustavalkoista filosofiaa

Ensimmäinen kesätyöpaikkani 13-vuotiaana oli kotikuntani mittausosastolla asemakaavakarttojen värittäjänä. 1970-luvulla se oli käsityötä: puuväreillä erotettiin hautausmaat (violetti) ja asuinalueet (okra) puistoista (vihreä) ja teollisuuskortteleista (harmaa).

Tuntuma värittämisen toisteiseen nautintoon saa minut ymmärtämään värityskirjojen valtaisaa suosiota, joka perustunee myös siihen, että suorituspakkojen raastama tarvitsee välillä aikaa pysähtyä, aikaa ajatuksille, jotka eivät liity mihinkään tekeillä olevaan. Kaikki eivät neulo.

Ja mikä parasta, kirjaa värittäessä pysyy puuhakkaana, tekee pieniä luovia päätöksiä (mikä väri) ja voi kuitenkin halutessaan jutella muiden kanssa. Värittäminen on erilainen ajanviete kuin esimerkiksi lukeminen, joka osallistaa vain mielen tasolla; värittäminen on käsityötä. Toiminnallisuudessaan se tyydyttää tarpeen antaa sopiva liikkeen vaikutelma, sillä mikäänhän ei nykyään ole epäilyttävämpää tuottamattomuudessaan, kuin näyttää siltä, että on tekemättä mitään. Toisaalta, kun värittäminen on parhaimmillaan pelkkää motoriikkaa, ajatukset saavat vapauden.

Äkkiseltään filosofinen värityskirja tuntuu kuitenkin vitsiltä, parodialta tai ainakin paradoksilta. Mitä järkeä jokin niin korkealentoinen kuin filosofia on yhdistää niin yksiulotteiseen keholliseen toimintaan kuin värittäminen? Viime vuoden lopulla julkaistun Filosofisen värityskirjan (Vastapaino) toimittaja Kimmo Jylhämö perustelee julkaisun johdannossa, että värityskirjat ovat hengähdystauko digikulttuurin yllevyöryvyydessä. Värittäminen on merkityksellistä siksi, että se tapahtuu ajassa ja paikassa: värittäjästä jää jälki tähän maailmaan.

Koska värityskirjat lasketaan kirjakaupan myyntilistoissakin tietokirjoiksi, otan tämän julkaisun vakavasti. Ammatillisesta näkökulmastani keskeisin havainto on, että filosofinen värityskirja ei luota kuvaan, vaan kuviin on yhdistetty sana: kirjassa esitellään sekalainen joukko sanoja, käsitteitä, ideoita ja ajatussuuntia.

Kirjoja lukiessa luo mielessään kuvia siitä, mistä kirja – esimerkiksi romaani – kertoo. Miksei se voisi toimia toisinkin päin? Kuvia värittäessä voi luoda tarinoita. Silloin teksti värityskirjassa on kuin kuvitus romaanissa: se voi kertoa liikaa, alleviivata tarinaa tai ainakin jättää vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Filosofisen värityskirjan kuvat kertovatkin tarinoita jo itsessään. Ne ovat vanhaa taidetta: paljon Düreriä, vähän Boschia, Blakea, Rembrandtia ja muita tekijöitä, joiden töiden tekijänoikeudet ovat mukavasti umpeutuneet aikaa sitten. Useimmat teokset ovat piirroksia tai grafiikkaa, mutta mukana on myös mustavalkoisiksi painettuja väritöitä.

Kuvituskuvalla voi kuitenkin olla monia rooleja. Kuvan ja sanan välillä voi olla myös ristiriitaa. Nyt kuvan ja sanan suhde ei herätä kysymyksiä – mikä kuitenkin olisi luonteenomaista filosofialle, eikö?

Kysymykset nousevatkin kuvien ulkopuolelta. Kuvat ovat suttuisia, epäselviä ja ääriviivat epämääräisiä. Halutaanko suttuisilla kuvilla viestiä, ettei totuus ole absoluuttinen, selkeä ja rajattavissa? Että nimenomaan kuvataide ei ole kurinalaista, vaan valojen ja varjojen epämääräinen kudelma Platonin luolan seinällä, jonka värittäminen ei selkeytä mitään?

Tällaisena Filosofinen värityskirja ei ole yhteismitallinen muiden värityskirjojen kanssa, vaan pelkkä teoreettinen konstruktio: käsitteellinen selailukirja. Valitettavasti se ei toteutukseltaan yllä käsitetaiteelliselle tasolle.

Piirtäminen on ymmärtämistä, käsitettäväksi tekemistä, hahmottamista. Näkeminen on tietämistä. Tässä kirjassa tieto on kuitenkin pyritty ankkuroimaan sanoihin. Käy mielessä, että puuttuuko oikeilta filosofeilta kirjoituspöydän laatikosta puuvärikirjo.