Taiteen pomppulinnassa

”En pysy nahoissani”, kuulen taidekeräilijän sanovan toiselle; ja hän ryntää taas tohkeissaan jonnekin kuin lapsi karkkikaupassa. Lontoossa on meneillään vuotuinen taidemessutapahtuma, Frieze Art Fair.

Yleisössä on paljon nuorekkaita harmaantuneita miehiä, ja naisia, joiden kyky keikkua koroilla herättää kateutta. Moni tietää, että viimeisintä muotia ovat skottiruudulliset hameet ja espressomartinit. Yli viisikymppisten leidien musta valuu heidän nutturoistaan kapeisiin hameisiin. Heillä on aina mukana ystävätär ja mielipiteitä. Minullakin on, tunnen kuuluvani joukkoon.

Pin-up levittäytyy seinille, mutta pysyy siellä vaiti isosti huutavien näyttävien pensselisetien värivetojen välissä. Variaation variaatioita samasta tuotteesta, joka seisoo, roikkuu tai tukeutuu seinään. Tila täynnä taiteelta näyttäviä tavaroita.

Rohkeudesta kisailevat pronssipatsas kakkaavasta teinistä ja nukkevideo pyllyistä. Nuorten lupausten nurkassa värikuula-aseet ampuvat satunnaisen tahran seinään puolen minuutin välein. Ihmiset painavat älypuhelinkameroitaan tiukasti lasia vasten ja koettavat saada osuman.

Jalkoja särkee. Eikä kahvilassa vaivauduta lämmittämään quichea, espresso on pienessä pahvikupissa ja viini muovilasissa. Messuosastojen kahvipöytäkirjat taiteilijoista toimivat pukumiesten iPadien alustoina. Groys, Rancière, Berardi ja muut pojat kyyhöttävät noloina kirjakaupan tiskin takapuolella. Uusliberalismin kritiikki on niiiiiin out.

Galleristit viihtyvät univormuissaan: hillitysti printtikuvioiduissa hoikentavissa leningeissä ja huippukorkoisissa design-kengissä. Päivän päätteeksi, väen vähetessä, he pyyhkivät pölyn veistoksista, lakaisevat lattian ja noutavat ansaitsemansa samppanjalasillisen.