Skip to content

Visuaalisia sinfonioita

Kaksi vuotta sitten Venetsian biennaalissa rakastuin. Eräällä pitkällä seinällä oli pieniä mustavalkoisia valokuvia, jotka esittivät paperikasoja, huoneita täynnä naruilla sidottuja kansioita, kirjoja ja säkeittäin niputettuja asiakirjoja, laatikoita, hyllyjä ja arkistokaappeja. En päässyt näyttelyssä eteenpäin, vaan juutuin noiden kuvien ääreen.

Paperia, paperia, tuhansien ihmisten tietoja, paperina hapertuvaa elämää. Siistejä rivejä, sekalaisia säkkiläjiä, kallistelevia paperikasoja, neonvaloputkien kylmää hohdetta ja kapeasta peräikkunasta häikäisevä aurinko. Yhdessä kuvassa pienen huoneen nurkassa kyyry mytty: mies kädessään paperilappunen.

Tämän vuoden kesäkuussa olin jälleen Venetsiassa. Ja siellä olivat myös kuvat samoista arkistohuoneista, päälle kaatuvista papereista. Uusia kuvia ja kuvat eri järjestyksessä, mutta olin ilahtunut, kuin olisin tavannut kadonneen ihastuksen.

Näin intialaisen taiteilija Dayanita Singhin kuvat kolmannen kerran tällä viikolla Lontoon Hayward-galleriassa, missä taiteilijalla on näyttely. ”Arkistohuoneesta” (File Room) oli tullut ”Arkistomuseo” (File Museum). Kuvat oli laitettu taas uuteen järjestykseen, nyt puiseen kaappirakenteeseen.

Go Away Closer -näyttely Hayward-galleriassa Lontoossa 2013

Go Away Closer -näyttely Hayward-galleriassa Lontoossa 2013.

Niin Singh tekee. Hän järjestää kuvia koko ajan uuteen järjestykseen. Näyttelyn aikanakin museokaappien sadoista kuvista aina muutamat piilotetaan kaapin kätköön ja uusi kuva nostetaan esille. Kuvasarjat elävät ja muuttuvat.

Singh tekee visuaalisia sinfonioita. Ja hän puhuu valokuva-arkkitehtuurista. Hän on valikoinut kuhunkin puiseen ”museoonsa” muutamia kymmeniä kuvia sadoista mahdollisista. Eikä näyttelykuraattoreilla ole asiaa ehdottaa muutoksia, sillä Singh toteaa taiteessaan yksittäisten valokuvien olevan raakamateriaalia: kuin sanat ja lauseet kirjallisuudessa tai väri maalaustaiteessa. Hän järjestää kuviaan yhä uusiin yhdistelmiin, samat kuvat toistuvat. Olennaista on kuvien vaihteleva rytmi.

Kuvat arkistoista, huoneista, koneista, ihmisistä, kosketuksista, miehistä, tuoleista, peileistä, ikkunoista, lapsista; sattumusten tanssi, mies ja nainen ja rivi tyhjiä takkeja.

Dayanita Singh: House of Love, 2011.

Dayanita Singh: House of Love, 2011.

Jotkut kuvat elävät kuin vanhat pariskunnat: suhteessa toisiinsa, mutta eivät välttämättä kommunikoi keskenään. Toisissa kuvissa poissaolon tuntu on niin voimakas, ettei ketään kaipaakaan. Tyhjät tuolit, suuret huoneet, tehtaan yksinään sykkivät ja jäähtyvät koneet – nämä huoneet eivät itke ihmisiä. Ja vaikka kuvissa olisi ihmisiä, he ovat tyhjien tilojen saartamia. Kirjailija Geoff Dyer kiteyttää Singhin kuvien tunnot näyttelykirjan esseessä: ”Tältä aika näyttää, kun historia on jatkanut kulkuaan ja jättänyt sen kuolemaan.”

Oudolla tavalla minun rakkauteni Dayanita Singhin kuviin ammentaa siitä, että ne jäävät mysteereiksi. Ne eivät halua minua sepittämään tarinaa ja keksimään mitä on tapahtunut tai tapahtuu seuraavaksi. Minun ei tarvitse tehdä mitään; katsojana kelpaan sellaisenaan.

Dayanita Singh: Dream Villa, 2010.

Dayanita Singh: Dream Villa, 2010.

Selvimmin vaistoan sen värikuvasarjassa ”Unikylä” (Dream Villa, 2010). Se on pieni kapea kirja, jonka keskitaitos viiltää jokaisen kuvan halki. Kuvat ovat yöllisiä näkymiä määrittelemättömistä paikoista. Aikana jona yli 40 miljoonaa ihmistä maailmassa kirjaa paikkatietojaan foursquaren avulla ja yrittää olla kaikkialla koko ajan, tuntuu vain niin hyvältä jäädä tuijottamaan häikäisevää katulamppua ei-missään.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: