Aikojen saatossa

Uusi vuosi on aikamatka. Mutta otin varaslähdön ja aikamatkailin jo joulukuussa.

Lontoossa Ritz-hotellin lähellä sijaitsee Ely House, vuonna 1772 rakennettu piispanpalatsi. Nykyään talossa on Mallettin vuonna 1865 perustettu antiikkiliike. Ja joulukuussa 2013 siellä oli näyttely, jonka nimi oli Opening the Shutters. Näyttelyn nimi viittaa yhtä lailla ikkunaluukkuihin kuin kameran sulkimiin. Joulun alla suomennokseksi kävi siis ’Avataan luukut’.

Näyttely tosiaan muistutti adventtikalenteria: menneisyyttä henkivien huoneiden seinillä oli seitsemän nykyvalokuvaajan teoksia. Katsoja solahti aikojen väliin samalla lailla kuin kimalteisen seimikuvan kanssa, kun paimenten ja lampaiden lomasta avatusta luukusta tulee leluauto tai helikopteri. Vanhat esineet ja uudet kuvat eivät äkkiseltään näytä liittyvän toisiinsa, mikä korostaa molempien omaa luonnetta. Antiikkiesineiden ja nykytaiteen yhdistelmän voi tulkita vain menneisyyden ja tulevaisuuden välistä, tästä ajasta, nykyhetkestä käsin.

Mutta nykyhetki katoaa hetkessä. Antiikkiliikkeessä aika on pysähtynyt ja jättänyt paikan. Yhdessä pienessä hämärässä huoneessa kanssani oli vain kaksi menneisyyttä. Toisessa menneisyydessä yrjönaikaisia tuoleja, rokokoopeilejä ja kullattu kello Ludvig XVI kaudelta: omista ajoistaan irrotettuja esineitä. Toisessa menneisyydessä tyhjiä avaruuspukuja, joita portugalilaissyntyinen Edgar Martins on kuvannut kosmonauttien pukuhuoneessa Juri Gagarin -harjoituskeskuksessa Venäjän Tähtikaupungissa.

Avaruuspuku eristää ihmisen ympäristöstä samalla tavalla kuin valokuva eristää kohteensa ajasta. Valokuva pysäyttää ajan, kuvassa ei aika kulu. Nykytaidenäyttely antiikkiliikkeessä on siis aikamatka, jossa ollaan matkalla, mutta ei liikuta mihinkään. Kuten iranilaissyntyisen Mitra Tabrizian Pitkä odotus (2004–2006): kuva naisesta pakatun matkalaukun kanssa. Hän on juuri kuullut miehensä kuolleen taistelussa, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Kuvassa on vain aikaa.

Mitra Tabrizian: Pitkä odotus (2004–2006)

Huoneessa, josta isot ikkunat antavat Dover Streetille, oli hollantilaisen Jacqueline Hassinkin sarja näkymiä kiotolaisista buddhalaistemppeleistä niiden puutarhoihin. Ja alakerrassa lehtikuvaajana tunnetun Peter Marlown sarja englantilaisista katedraaleista (2010). Ei ketään.

Katedraalien kivisissä laivaholveissa ihmisistä muistuttavat vain tyhjät modernit tuolit. Menneisyys ja nykyisyys kohtaavat pyhissä huoneissakin, kuvien sisällä. Mallettin työntekijä kertoi, että kiihkeään tapahtumarytmiin tottunut lehtikuvaaja oli koetellut itseään ja pakottanut itsensä pysähtymään: hän oli odottanut jokaiseen 42 kuvaan oikeaa luonnonvalon lankeamisen hetkeä.

Kärsivällisyys on länsimaisen ihmisen ainoa ase ajan välinpitämättömyyttä vastaan. Sillä ajattelemme, ettei aika itsessään piittaa ihmisestä, eikä tarvitse ihmistä, se jatkuu ilman aistimistakin ja kulkee kulkuaan, emmekä tavoita sitä; aika ja eläminen ovat vastakohtia. Antiikkiesineet ovat jotakin, minkä aika on ohittanut; jos ne vielä ovat olemassa, niitä ankkuroi nykyhetkeen vain hinta (marmoripöytä £120.000).

Jos ajatellaan, että aika etenee lineaarisesti, katedraalien ylöspäin kurottava vertikaalisuus on ikään kuin lyhyen elämän vertauskuva. Istumme hetken tuoleilla ja katoamme sitten kuvasta.

Mallett ja Jacqueline Hassinkin teoksia.

Sitä vastoin zen-buddhalaisudessa ihmisen ei ajatella olevan kuluvan ajan uhri, vaan aika ja oleminen ovat yhtä: aika ei kiidä ohi, eikä oleminen pysähdy. Japanilaisten temppelikuvien horisontaalisuus tuntuu levittävän aikaa tilaan: olemme kaikkialla koko ajan, emmekä tiettynä hetkenä missään.

Mallettin näyttely synkronoi hetkeksi ajan, olemisen ja poissaolon. Palasin Lontoosta takaisin Suomeen luvaten itselleni, etten ensi vuonnakaan ryhdy ajan uhriksi enkä kilpailemaan kiireen kanssa.

Hyvää uutta vuotta lukija, take your time!

Näyttely oli valokuvataiteeseen erikoistuneen The Wapping Project Banksiden perustajan Jules Wrightin kuratoima. Näyttelyn muut taiteilijat olivat Elina Brotherus, Paolo Rovers ja Thomas Zanon-Larcher.