Yhden prosentin kunnia

Vuoden 2013 urheilukuvaksi povataan uutistoimisto AFP:n valokuvaaja Olivier Morinin kuvaa, jossa maailman nopein mies Usain Bolt on ylittänyt maaliviivan salaman valaistessa Moskovan taivaan. Mutta kuka kuvan on oikeastaan ottanut?

– Otin tämän kuvan yhdellä viidestä kauko-ohjatusta kamerastani, Morin kertoo. Hän huomasi kuvan upeuden vasta selatessaan tietokoneelle suoraan tallentuneita kuvia. Onko kuvalla siis mitään arvoa, koska se on silkkaa sattuman tulosta? Kuvaaja on asettanut kameran paikalleen ja juoksijan lähestyessä maaliviivaa polkaissut jalallaan kameran moottoriperän käyntiin. Toista olivat Cartier-Bressonin otokset viisikymmentä vuotta sitten.

Aika moni meistä rämpii yhä kuvan ja todellisuuden välisessä ryteikössä – etsimässä tekijää. Valokuvaus mielletään merkityksellisten hetkien tallentamiseksi ja inhimillinen ulottuvuus on oikean hetken oivaltamisessa: sormen painallus laukaisimella ja silmänräpäys on vangittu.

Koulun kuvistunneilla opetetaankin ajatuksen ja käden erottamatonta yhteistoimintaa. Oikeaoppiseen terminologiaan kuuluu: käsin tekeminen, prosessi, hands-on, havainnon tallentaminen, luonnon tarkastelu, kokemuksellisuus, ilmaisu ja materiaalintuntu. Saarnaamme havaintotiedon optista totuutta.

Samaan aikaan peruskoulujen oppimistulosraportit sekä Suomessa että esimerkiksi Englannissa osoittavat, että taidekasvatuksessa käytetään varsin vähän nykyaikaista tieto- ja informaatioteknologiaa. Tietokoneen tai videon käyttö ja digitaalinen kuvankäsittely on oppitunneilla satunnaista tai sitä ei tehdä lainkaan. Kuvataideopettajat pitävät tärkeänä kuvantekemisen perinteisten tekniikoiden opettamista ja oppimista, koska ne edistävät yksilöllistä ilmaisua: tekijän kädenjälki näkyy.

Nykytekniikka on vienyt kuvilta tekijän. Olivier Morin toteaa itsekin, ettei olisi pystynyt kuvaamaan otosta omin avuin:

En ole 25 vuoden valokuvausurani aikana saanut tällaista kuvaa, jossa minusta riippumaton tapahtuma, kuten salama, tekee valokuvan. Veikkaan, että vaikka yrittäisin tällaista uudelleen seuraavat 50 vuotta, en tällaista kuvaa onnistuisi saamaan. Voin ottaa tästä kuvasta vain yhden prosentin verran kunniaa itselleni, Morin totesi. (Käännös Jyri Kivimäen artikkelista yle.fi urheilu 13.8.2013.)

Tekniikka tuottaa sellaista, mitä ei käsin tekemällä saada aikaan. Monien mielestä pelottavinta kuitenkin on, että tekniikka voi tuottaa jotakin, mitä ei inhimillisin avuin voi havaita ja tallentaa. Ja kas, äkkiä elämmekin posthumanistisessa maailmassa, jossa kuvantekijänä voi ihmisen sijasta olla salama.

Mutta kumpi on tärkeämpi: tekijä vai lopputulos?

Ne jotka painottavat tekoprosessia, ajattelevat tekemisen itsessään merkityksellisenä, sillä prosessissa tekijä ilmentää analyyttisyyttään, kriittistä ajattelua, taitoa ja osaamistaan. Hän on siis vastuussa siitä, millaisen kuvan hän maailmaan saattaa. Tämä on hyvin linjassa esimerkiksi niiden kuvataideopetuksen käytäntöjen kanssa, joiden tavoitteena on antaa yksilölle eväitä kuvantekemiseen. Idean ja toteutuksen välillä on elimellinen napanuora.

Entäpä jos lopputulos on ei-inhimillisen mekaanisen prosessin tulos, mutta sellaisena käytettävyydessään omaa luokkaansa kuten Morinin onnenkantamoinen?

Olen jo pitkään pohtinut, mihin taide on hävinnyt koulujen oppiaineesta nimeltä kuvataide. Monet opettajat haluavat puhua ‘kuviksesta’, koska se viittaa pelkkään kuvaan, joka koetaan helpommaksi kuin taide. Mutta nyt tässä tarvittaisiin taidetta. Tai tarkemmin: taiteellista ajattelua. Nykytaiteessa on nimittäin erittäin paljon käsitetaiteen perintöä, mikä ei näy kuvataide-oppiaineessa. Käsitetaiteesta on lähtöisin ajatus, että kuvan tekeminen ei välttämättä ole yhden ihmisen toiminnan tulos. Mutta silti tarvitaan joku osoittamaan ja valitsemaan otoksista paras: kiinnostavin ja käyttökelpoisin.

Käsitetaiteessa myös sattumalla on sijaa ja usein tekijyys halutaan häivyttää mekaanisten prosessien persoonattomuuteen.

Morinin kameran ottama kuva on lehtikuva. Sellaisena se on käyttökuva, designia. Eikä Morin itsekään pidä sitä taiteena. Miksi sitten arvotamme kuvaa ensisijaisesti tekijyyden kautta? Miksi olemme pettyneitä siihen, että nykyteknologia kuvaa puolestamme?