Aukkoja, osa 1: Taiteen puutteellisuudesta

Todellisuuden kuvaaminen, hyvältä näyttäminen ja jopa kriittisyys sujuu usein paremmin muilta ilmaisumuodoilta kuin taiteelta, totesi saksalainen taidekriitikko ja kuraattori Jörg Heiser muutama vuosi sitten. Mihin taidetta sitten tarvitaan? Mikä tekee siitä erityistä?

Monien mielestä taiteen paras ominaisuus on, että se tekee asioista kihelmöivästi epäselviä. Taide sekoittaa kuvaa todellisuudesta. Jos meillä on jokin varma käsitys asioiden tilasta, voi olla melkein varma, että taide horjuttaa varmuutta. Taide, joka pystyy tuottamaan ohimenevää epävarmuuden ja epäilyn tunnetta, pystyy myös  luomaan uusia kysymyksiä. Inhimillisen kehityksen kannalta juuri se on tärkeää. Siksi puutteellisuus, aukkoisuus ja epäselvyys ovat taiteen vahvuuksia.

Naapurimaassamme Venäjällä elettiin erityisesti kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Breshnevin hallinnoimalla 1970-luvulla Neuvostoliiton jäykkää aikaa. Elämä oli rajoitettua, rajat suljettuja, eikä rautaesiripun takana haluttu nähdä toisella puolella eletyssä länsimaisessa kulttuurissa mitään hyvää. Kaikessa taiteessa suosittiin sosialistista realismia, joka kuvasi maailmaa pelkästään positiivisessa valossa: iloiset ja ahkerat työläiset rakensivat tulevaisuuden suurvaltaa.

Jevgeni Vladimirovits Semenov: Opiskelijoita – vapaaehtoisia kanapihalla (1973)

Moskovalainen taiteilija Andrei Monastyrsky ja hänen ”Kollektiivinen Toimintaryhmänsä” järjesti kuitenkin luotettavalle lähipiirille yhteisöllisiä ”tapahtumia”. Joukko ihmisiä matkusti junalla jollekin suurkaupungin laitamailla olevalle pellolle. Siellä he seisoivat keskellä lumista peltoa, tuijottivat kaukaista metsän rajaa ja odottivat. Lopulta jossakin kaukana metsän tuntumassa vilahti kaksi hahmoa; heitä tuskin erotti ennen kuin he kävelivät pellolla seisovien luo ja ojensivat paikallaolijoille todistuksen osallistumisesta tapahtumaan.

Voiko mikään näin epäkiinnostava olla taidetta?

Monastyrsky on todennut, että sen ajan Neuvostoyhteiskunnassa taiteen katsomistapa oli jokseenkin suoraviivainen: vain positiivinen ja sosialistista henkeä nostattava oli hyväksyttävää. Sen vastapainoksi oli syntynyt tarve katsoa vapaasti, myös epäolennaisina pidettyjä asioita, marginaalisia ja tuskin havaittavia: odottamista, tehottomuutta, oleilemista ja pieniä tuskin havaittavia tapahtumia jossakin huomaamattomuuden vyöhykkeellä…

Kollektiivinen toimintaryhmä: Ilmestyminen (tapahtuma Izmailovskin pellolla Moskovan liepeillä 13.3.1976)

Taide siis vihjaa tai hälyää. Se ei välitä selkeitä viestejä, vaan toiminnallaan osoittaa, etteivät asiat ole yksiselitteisiä. Ei myöskään sen oma toiminta. Siksi yksi aspekti taiteen epäselvyyttä on myös sen oman määritelmän epäselvyys.