Paljonko on paljon?

3000 pikkutakkia
18000 alastonta meksikolaista
7000 tammea
6000 jakkaraa
2500 kuvaa pimeydestä
1 000 000 kuvaa pienen pojan silmistä
1 000 000 passia
22000 ihmistä pellolla
150 000 kiloa rautatankoa

Tuhannet pikkutakit lepäävät kirkon portailla sinisen kesätaivaan alla ja muodostavat pehmeän kangasmaiseman keskelle kivikaupunkia. Varhain aamulla alastomat punertavat kehot kokoontuvat lihaisana massana aukiolle Meksikon pääkaupungissa. Yksilöt sulautuvat moneuteen.

Taiteilija istuttaa avustajiensa kanssa tuhansia puita, jotta kivikaupunkien ihmiset ymmärtäisivät luonnon merkityksen. Jokaisen tammen juurella on kivi ja puun kasvaessa sen suhde kiveen muuttuu. Mykkä vuoropuhelu. Aika kuluu. Ihmiset ovat jättäneet jälkensä tuhansiin jakkaroihin, joista vanhimmat ovat satojen vuosien takaa, melkein muistojen ulottumattomissa.

Nuori taiteilija on jo useiden vuosien ajan kerännyt valokuvia universumin historian pimeydestä. Jokainen kuva on numeroitu ja siihen on merkitty tyhjyyden etäisyys Maasta valovuosina. Kun katsoja ottaa laatikosta diakuvan ja nostaa sen valoa vasten nähdäkseen, hän ei näe mitään, vain pimeyttä. Siinä pimeydessä, jota tämä taide kuvaa, ei ole ollut valoa.

Katie Paterson: History of Darkness (2011–)

Elämässä voi tapahtua myös niin, että yhden kesän aikana murhataan miljoona ihmistä. Miljoona ei tiedä, minne mennä; heitä ei huolita sinne, missä yli kaksikymmentä tuhatta seisoi joskus pellolla koleassa kevätsäässä vailla tietoa tulevaisuudestaan. Sitten eräänä päivänä maanjäristys romahduttaa huonosti rakennettuja koulurakennuksia ja yli viisituhatta hautautuu raunioihin.

Kuinka kertoa siitä, kun on näin paljosta kysymys? Kuinka muistaa sellaista mitä on vaikea käsittää?

Minimalismia on taiteessa pidetty yhtenä hermeettisimmistä ilmiöistä. Se perustuu toistoon, määrän ja massan vaikuttavuuteen, monumentaaliseen eleeseen. Minimalistinen taide on kirjaimellista ja konkreettista, objektiivista taidetta, se ei leikittele vertauskuvilla eikä illuusioilla: on vain se mitä näet. Osat eivät erotu kokonaisuudesta, ei ole vaihtelua, ei yksityiskohtia, ei rytmiä, vain muoto, josta kaikki tarpeeton on poistettu. Koko totuus. Juuri siksi minimalismin perimässä on myös poliittista potentiaalia.

Usein taiteessa yksi konkreettinen asia edustaa vertauskuvallisesti monia; pienestä voidaan tehdä suurta ja merkittävää. Esimerkiksi van Goghin maalaus risoista työläiskengistä (1886) on innoittanut filosofeja: Heidegger kirjoitti peltotyöläisen yksinäisyydestä, Meyer Shapiro Goghin omasta vaikeasta taipaleesta läpi elämän ja Derrida terävöitti kenkien perusteella käsitteen ‘pointure’, joka on yhtä lailla synonyymi miehen elimelle kuin pistäminen tai osoittaminen. Mutta entäpä kun kuvattavat asiat ovat liian suuria yhden ihmisen käsitettäväksi – eivätkä helposti pienene hallittaviksi? Silloin kiinalaistaiteilija Ai Weiwein tuhannet jakkarat täyttävät ison hallin ja tonneittain maanjäristysraunioista kerättyjä ja suoristettuja betoniraudoitustankoja tekevät yhden talon huoneesta ahtaan. Silloin ajatukset täyttyvät kokemuksesta: paljon ja vähän, suuri ja pieni vaihtavat merkityksiä.

Minimalismia on, kun suuri määrä tai massa saavat eheän muodon. Katsoja on jonkun valtavan asian edessä ja silloin hän tulee hyvin tietoiseksi omasta fyysisestä paikastaan. Minimalismia kritisoitiin aikoinaan siitä, että se tekee katsomiskokemuksesta spektaakkelin, että se on teatraalista, kun katsoja ei pääse uppoamaan teokseen, vaan tulee tietoiseksi vain ulkopuolisuudesta, roolistaan katsojana. Mutta juuri tätä seikkaa nykytaiteilijat käyttävät hyväkseen teoksissa, joiden sisältö melkein ylittää ymmärryksen. Katsoja tulee ahdistavan tietoiseksi pienuudestaan ja osattomuudestaan.

Vanhempiensa murhan nähneen ruandalaispojan silmät koskettavat katsojan omaatuntoa Alfredo Jaarin parhaillaan Kiasmassa esillä olevassa teoksessa. Mutta näyttelyn ulkopuolella yksi kuva sulautuisi helposti muihin pieniin mielen huoliin, arki peittää kuvan. Kun kuvattavat asiat ovat liian suuria yhden ihmisen käsitettäväksi, kun pikkupojan silmät edustavat miljoonien lasten kokemusta, vain toisto, kirjaimellisesti miljoona silmäparia, valtava läjä kuvia, on tarpeeksi voimakas poliittinen ele jäädäkseen häiriöksi, möykyksi mieleen, joka muuten on täynnä sekalaista sälää.

Alfredo Jaar: Nduwayezun hiljaisuus (1997)

Joskus nykytaiteen numerot ovat häkellyttäviä. Mutta vielä häkellyttävämpää on, että usein oikeassa elämässä jokaisen numeron takana on ihminen.

3000 pikkutakkia oli Kaarina Kaikkosen Tie-installaatiossa Helsingissä 2000.
18000 alastonta meksikolaista Spencer Tunicin valokuvassa 2006.
7000 tammea, jotka Joseph Beuys istutti Kasselissa 1982–87.
6000 jakkaraa Ai Weiwein teoksessa Berliinissä 2014.
2500 kuvaa pimeydestä Katie Patersonin jatkuvassa teoksessa History of Darkness.
Miljoona Suomen passia on Alfredo Jaarin teos Helsingissä 1995 ja 2014.
Miljoona kuvaa pojan silmistä Alfredo Jaarin teoksessa Nduwayezun hiljaisuus 1997.
22000 ihmistä, Kaisa Salmen Fellmanin pelto performanssi Lahdessa 2013.
150 000 kiloa rautatankoa, Ai Weiwein teos Straight Venetsiassa 2013.