Hetkauksen paikkoja

En tykännyt Hullusta, Juha Hurmeen kehutusta edellisestä romaanista. Olen aina tykännyt edellistä vähemmän Hurmeen seuraavasta. Siksi ihmettelen, että hänen uusin kirjansa Nyljetyt ajatukset on paksu ja loistava.

Hurme on vienyt äärimmilleen sen, mikä aikaisemmin ärsytti: fanitusluettelot ja loputtomat selvitykset kirjoista, bändeistä ja esityksistä, joista mies ITEsti tykkää. Volter Kilpi on nero. Bob Dylan on nero. Aleksis Kivi on nero. Syd Barrett on nero. Pentti Haanpää on nero. Woody Guthrie on nero. Andrei Platonov on nero. Juha Varto on nero.

Kirjan soutujuoni – miesten merimatka Kustavista Hailuotoon – on köykäinen, mutta saumaa ensyklopediset neroturinat toisiinsa. Kirja ei ole tiiliskivi, vaan muuri. Hurme hallitsee suvereenisti yhden suomalaisen kirjallisuuden peruslajin: saarnan.

Olen viime aikoina lukenut W. G. Sebaldia ja Ciaran Carsonia. Hurmeen kirjaa on yhtä vaikea kategorisoida; kenenkään näiden kolmen teokset eivät ole fiktiivisiä vaan tosia. Mutta siinä missä Sebald ja Carson kulkevat eurooppalaisen sivistyksen perustoilla ja solmivat marginaalisia yksityiskohtia aina uusiin muotoihin taipuviksi assosiaatioketjuiksi, Hurmeen kirjan juuriverkosto painuu syvälle suomalaiskansalliseen maaperään huolimatta harharönsyistä amerikkalaisiin bluesmaisemiin.

Lainakieli tekee lukemisesta hienon kokemuksen. Hurme nimittäin käyttää esikuviensa luomaa suomea ja viljelee osuvia yksirivisiä, onelinereita. Lauseissa törmäytetään perussanasto ja jargon: bluesmuusikko John Hurt löytyi pellon laidalta, juoksi etnomusikologia karkuun, mutta palautettiin taidemaailmaan ja koki urarenessanssin.

Tarvitaan myös Hurmeinen huumori, että Matti Nykänen ja Heidegger saadaan hyppyrin nokalle yhtä aikaa. Hurmeella on sama sarkastinen ote kuin Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen, ehkä vähän Hotakaisenkin romaaneissa, joissa yhdistetään erilaisia ja eriaikaisia diskursseja: Villin Lännen desperado ja Robin Hood suorittavat itsenäistä sosiaalipolitiikkaa aivan luontevasti.

Parhaimmillaan Hurme on kun hän kuvaa ”pienen suuruutta, kylmyyden lämpöä ja hauskuuden vakavuutta”. Hetkauksen paikkoja, kuten soutajat toteavat. Mutta soutumiesten maailma on huolettomuudessaan samaa poikain peliä kuin Hurmeen oma lähtökohta, Yövieraat-teatteri, jonka historiikki on vastikään ilmestynyt Juha Mäkisen kirjoittamana. Hurmeen testamentin heikko kohta ovat naiset, joita ei oikein ymmärrä ja jotka siksi ovat vähän pakosti mukana, ikään kuin heidän olemassaolonsa olisi niin sinnikkäästi seurannut kaksikon venettä, että heidät on ollut pakko kädestä pitäen saatella johonkin satamaan – ja jättää sinne.

Tässä sitkaan vitkaisen rytmin verkkaisen realismin tahmaamassa tarinassa Hurme on mukana poissaolevana itsenään. Vaikka miesten taidenäkemyksistä ei olisi ihan samaa mieltä, Köpi ja Aimo ovat oikeassa: taide viivyttää maailmanloppua.