Kirja kuin maalaus

Voiko romaania kirjoittaa kuin maalaisi? Ali Smithin vastikään Britanniassa palkittu How to be both on rakenteeltaan yksi kiehtovimmista lukemistani romaaneista, sillä sen tekniikka on maalauksellinen. Se on fresko. Nopein virkevedoin luotu kuva, jossa tarinan kerrokset hitaasti imeytyvät toisiinsa.

Ensin on laasti. Minun kirjassani ensin on 1400-luvun jälkimmäisellä puoliskolla eläneen maalari Francesco del Cossan tarina. Hänen muistikuvansa luonnostelevat oman elämänkulun reiluin viivoin, isoja asioita: perhe, työ, rakkaus, ystävyys, epäoikeudenmukaisuus, totuus. Haudastaan kömpinyt, kuollut Francesco katselee poikaa, joka tutkii hänen maalaustaan. Francesco on unohtanut miksi maalasi sen, eikä hän muista edes kuolleensa. Haparoivien ääriviivojen luonnos tarkentuu kuitenkin toiseksi kuvaksi; poika onkin tyttö, George.

Tytön huoneen seinät ovat täynnä kuvia, hän istuu puutarhassa katsomassa kuvia iPadistaan, leikkii pikkuveljensä kanssa ja tanssii kuulokkeet korvissaan 1960-luvun musiikin tahtiin; hän tanssii äitinsä muistoksi. Kirjan toisella puoliskolla laastille luonnosteltu terävöityy yhden perheen ja teini-ikäisen tyttären tarinaksi vuoteen 2013. Se on myös tarina totuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, työstä ja perheestä.

Renessanssitaiteilijan hahmo liukenee osaksi kuvakenttää, kun perheen äiti ihastuu Francescon Ferraraan tekemiin seinämaalauksiin ja matkustaa tyttärensä kanssa Italiaan katsomaan niitä. Ystävänsä kanssa George yrittää kuvitella elämän yli viisisataa vuotta sitten työskennelleelle melko tuntemattomaksi jääneelle taiteilijalle.

Mutta peilimainen tarina voi myös alkaa kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, sillä osassa kirjan painoksista Georgen ja hänen perheensä tarina on ensimmäisenä. Samalla tavalla kuin poika voikin olla tyttö tai Francesco, taiteilija, mies tai nainen. Tai nuorempi vanhempi. Kuusitoistavuotias tytär lukee koulussa latinaa ja on tarkka kieliopista. 1960-luvulla syntynyt äiti kääntää ammatikseen asioiden merkityksiä ympäri ja julkaisee netissä poliittisia vastamainoksia. Myös tekijän ja vastaanottajan roolit sulautuvat toisiinsa kuin märkä väri kosteaan laastiin.

Jos tästä romaanin kuvauksesta ei saa tarkkaa käsitystä, mistä on kysymys, olen ehkä onnistunut välittämään sen, mikä tekee Smithin romaanista maalauksenomaisen, artefaktin. Perheen äiti ja tytär tarkastelevat Francescon Palazzo Scifanoiaan maalaamia freskoja ja heillä on erilaisia tulkintoja, he pohtivat hahmojen androgyynisyyttä saamatta selville sukupuolta. Kumpikin kiinnittää huomiota eri järjestyksessä eri tapahtumiin ja hahmoihin kuvaseinässä; lukemattomat jumalat, ihmiset ja eläimet ovat ryhmittyneet kohtauksiin ja tarinan voi aloittaa mistä tahansa yksityiskohdasta. Sellaisia kuvat ovat. Tarina vie mukanaan kuin Ali Smithin loistava romaani.