Kuplaterapiaa kulttuuriväelle

Kun kansantanssijat olivat tappaneet hänen vaimonsa, Daniel jätti entisen elämänsä ja suunnisti kohti Sedatonia, paikallista Punavuorta, mistä hän oli hankkinut talon ”taiteellisen ja kulttuurityön uhrien yhteisöstä”.

Daniel ei kuitenkaan koskaan päässyt perille, sillä hän pysähtyi Scarfolkissa, missä hänen lapsensa katosivat ja häntä itseään pidettiin sekopäänä.

Englantilainen käsikirjoittaja ja graafinen suunnittelija Richard Littler on tehnyt mustaa huumoria läikkyvän kirjan kuvitteellisesta kaupungista, jossa eletään pysyvästi 1970-luvulla. Kaupungin asukkaat ovat jatkuvan tarkkailun ja valvonnan alla.

Koska valvonta maksaa, se kustannetaan myymällä valvontadata takaisin ihmisille itselleen. Jos joku ei halua ostaa filmattua tai äänitettyä elämäänsä, se näytetään valtiollisessa televisiossa yleisölle, joka hinkuu nähdä avointa tositurmelusta. Scarfolkissa häpäisy ja kuuluisuus ovat synonyymejä.

Kuri ja pelko ovat kunnanvaltuuston tapa hallita kaupunkia. Scarfolkin valtuuston julkiset tiedotteet ohjeistavat kansalaisia, jotka eivät itse osaa tehdä mitään oikein.

Littler on huolellisesti toistanut vuosikymmenien takaisen tietoiskumateriaalin graafisen ilmeen. Eräässä haastattelussa hän kertoo lähtökohtien olleen hänen omissa lapsuuden muistikuvissaan valistusfilmeistä, joissa varoiteltiin esimerkiksi junaradalla leikkimisestä ind.pn/railfilm

Lapsen pelko jättää pysyviä muistijälkiä. Muistan hyvin kuinka vaikea oli hengittää, kun itse pidin päätä peiton alla pelätessäni näkeväni UFOsta saapuneiden varjoja katulampun alla – kiitos Apu-lehden artikkelien. Näihin pelkoihin on manipulaattorien helppo nojata. Scarfolkissakin luetaan ahkerasti opaskirjoja lasten kasvatuksesta.

Scarfolkissa ei siedetä heikkoja ja hyödyttömiä. Muualta tulevat internoidaan uusien vammauttavien sairauksien pelossa. Paranoia kohdistuukin muukalaisiin. Kaupungin turistioppaassa mainostetaan Happy Welcome -majataloa, jonne ovat tervetulleita kaikki paitsi lapset, vauvat, lemmikit, mustat, homot, juutalaiset, vasemmistoliberaalit, irlantilaiset, ammattiliittojen jäsenet, punatukkaiset ja Euroviisukilpailijat. ”Katso esitteestämme täydellinen lista ei-toivotuista”.

Littlerin kirja elvyttää jotakin, minkä moni luuli ja ehkä toivoi jo unohdetun mutta josta on jäänyt arpia mieleen: pelkoja, salaliittoteorioita, ahneita lääkefirmoja, jotka testaavat lääkkeitä lapsilla, E-cola-bakteerijuomaa ja vainoharhalääke Lobottymedia. Scarfolkissa siitä vain kuiskaillaan, mutta kaiken takana on uskonnollinen byrokratiakultti, jonka edustajat ”virastajat” levittävät epäjärjestyksen pelkoa ja paperiliittimiä.

Scarfolk kuvaa yhtä monokulttuuria, missä ”ainoa tapa liikkua eteenpäin, on mennä taaksepäin”. Kyseessä on kupla, jonka ulkopuolelle ei pääse, sillä se on meidän juuttuneissa muistikuvissamme.